18. Leipurin joulutoive sata vuotta sitten

Jo keskiajalta periytynyttä joulurauhan julistusta Suomen Turusta ei luettu jouluna 1917. Syynä oli kaupungissa syntynyt epäjärjestys ja levottomuudet sen jälkeen, kun järjestystä valvonut kunnallinen miliisi oli aloittanut lakon. Lakko johtui porvariston pyrkimyksestä hajottaa kunnallinen miliisi, jossa työväellä oli vaikutusvaltaa, ja korvata se omalla luokkapoliisillaan, kuten Helsingissä aiemmin. Joulun alla päästiin senaatin välityksellä sopimukseen, jolla miliisien palkkausta jatkettiin ja kaupunkiin muodostettiin järjestyslautakunta, jonka tehtäväksi tuli miliisilaitoksen uudistaminen.

* * *

"Joulua katsomassa". Fogelin kuva Työmiehessä jouluna 1917.

Joulutervehdys leipuritovereille

”Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto, kaikuu taaskin varmasti jouluaamuna kirkoissamme… Mutta tulevana jouluna jos milloinkaan, kuuluvat nuo sanat veriseltä ivalta. Tiedämmehän maailman sotahullujen, sotasaaliitten ja imperialismin huumaamien sotarosvojen, ponnistavan kaikki voimansa sodan jatkamiseksi…

Kysymys tulee sitäkin suuremmaksi, kun tiedämme tuhansien kotien pienokaisten saavan jouluna nähdä nälkää, yhdessä vanhempainsa kanssa, ja samaan aikaan toisten puhkuvan yltäkylläisyydessä. Kuka silloin rohkenee puhua ihmisten hyvästä tahdosta.

… Mekin näemme tähden, joka lupaa valoa köyhälistön synkkään yöhön. Se on Venäjän köyhälistön alkama, parhaillaan jatkuva vallankumous kaikkea sortovaltaa vastaan… Ei se ole mielikuvituksen luoma Betlehemin tähti, vaan se on sosialismin punalippu, symboolinen köyhälistön kärsimysten merkki. Meille tuo kurjuuteemme lohtua se, että lippumme hulmuaa korkealla, yläpuolella vastustajaimme lokavirtojen, mutta joulurauhaamme häiritsee tieto, että se koitetaan repiä alas ja että meidän on pakko aseilla puolustaa lippuamme ja oikeuttamme ja siinä ehkä menettää vielä lisää köyhälistön viatonta verta.

Kohta saamme viettää neljännen sotajoulun; milloin on rauha maassa? Venäläiset työläistoverit, porvaristomme… vihaamat bolsheviikit, ovat maailman huumaavan sodan melun keskellä jaksaneet saada rauhan pasuunan kuulumaan. Sosialidemokraatit ovat sodan pilvien takaa saaneet rauhan tähden loistamaan kaikkien maiden köyhälistölle. Yön synkät pilvet uhkaavat kuitenkin peittää rauhan tähtösen. Sallimmeko sen tapahtua? Emme suinkaan… vaan seuraamalla sosialidemokratian punalippua muodostuu meistä, köyhälistöatoomeista, suuri kiinteä kokonaisuus, joka tahdollansa poistaa viimeisetkin pilven riekaleet rauhan tähden edestä.

Silloin saavat leipuritkin takaisin väsyttävät, mutta silti mieluisat joulukiireensä; saavat taas paistaa joulutortut, piirakat, kaakut ym. mieluisat ja ravitsevat syötävät. Ja tyytyväisyyttä työhömme lisää tieto siitä, että siellä missä sosialidemokratian periaatteet vaikuttavat yhteiskuntaoloihin määräävästi, eivät ainoastaan yläluokan jäsenet nauti valmisteistamme, vaan pistää niitä suuhunsa myös köyhälistönkin pienet palleroiset. Silloin vietämme oikeata joulua ja silloin sanat rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto, vasta saavat oikean merkityksensä.

Jouduttakoon köyhälistön taistelu, sosialidemokratian johdolla käytynä, tämän joulun nopeata tuloa, että meillä työläisilläkin todella olisi joulurauha.” J.V.S.

Tämä Leipurityöväen liiton liittosihteerin ja Helsingin ammattiosaston jäsenen Juho V. Sainion joulutervehdys julkaistiin Tähkä-lehden joulukuun numerossa 1917. Se oli Tähkän viimeinen numero ennen luokkasotaa ja viimeiseksi jäänyt liittosihteeri Sainion kirjoitus lehdessä. Hän osallistui työväen vallankumoukseen satojen leipurien tavoin uhraten lopulta henkensä puolustaessaan sitä ja sen tavoitetta: "etteivät ainoastaan yläluokan jäsenet nauti valmisteistamme, vaan pistää niitä suuhunsa myös köyhälistönkin pienet palleroiset."

* * *

Vaikka Helsingin leipurityöläiset osallistuivat aktiivisesti vallankumoukselliseen liikehdintään useilla tahoilla, he käsittelivät säntillisesti myös ammatillisia asioitaan. Useampaan kertaan lykätty Leipomotyöntekijäin liiton edustajakokous pidettiin joulun alla 1917. Helsingin osasto lähetti kokoukseen 14 edustajaansa mukanaan seikkaperäiset esitykset liiton toiminnan uudistamiseksi.

Edellisen kokouksen edustajia oli mukana vain muutama, joten liiton asioista olivat päättämässä uudet voimat. Liiton katsottiin säilyneen verraten eheänä ja jäsenmäärän kasvaneen leipomotoiminnan vaikeuksista huolimatta.

Tärkeimpänä asiana ratkaistiin kysymys liiton luonteesta sääntöjen yhteydessä. Nyt opinkäyneiden leipurien liitosta tehtiin teollisuusliitto, johon oli määrä koota kaikki leipomoalalla työskentelevät koulutuksesta tai ammattiasemasta riippumatta: ”Leipomoteollisuustyöväen liito käsittää kaikki vehnä-, sokeri-, viener-, ruoka- ja näkkileipäleipomoissa, konditorioissa, keksi- ja vesirinkelitehtaissa ynnä muilla niihin verrattavilla aloilla työskentelevät työläiset, näihin luettuna varastotyöläiset, lämmittäjät, ajomiehet ynnä muut työntekijäryhmät, jotka ovat heihin verrattavissa.

Vastaavasti vuoden 1918 alusta Leipurityöntekijäin liiton nimenä tulee olemaan Suomen Leipomotyöväen liitto. Jatkossa liittoa on tarkoitus laajentaa edelleen ottamalla mukaan ensin muiden elintarvealojen ja lopulta kaikkien ravinto- ja nautintoainealojen työläiset.

Sääntömuutoksilla kehitetään myös liiton sosiaalista toimintaa. Työtaistelu-, työttömyys- ja matka-avustusten lisäksi sääntömääräisiksi tulevat myös sairaus- ja hautausavustukset. Kasvaneesta työttömyydestä huolimatta työttömyysavustusta kohennetaan siten, että sitä voidaan maksaa 50 päivältä. Näin ammatillinen liike jatkaa alullepanemansa sosiaaliturvan kehittämistä vähäväkisten turvaksi.

Äärimmilleen jännittyneeseen poliittiseen tilanteeseen ei leipurien kokous virallisesti puuttunut. Useissa puheenvuoroissa tuotiin esiin, että hoitaakseen elintarvikepulan ja turvatakseen kansanvallan työväenluokan on otettava valta käsiinsä, sillä voimassa oleva yhteiskuntajärjestys ei turvaa leipää eikä oikeutta. Kokous ei kuitenkaan hyväksynyt mitään julkilausumaa, koska ammattiyhdistysliike haluttiin pitää itsenäisenä, erillään "poliittisesta toiminnasta".

Liiton johtoon valittiin yksimielisesti vakaumukselliset kumousmiehet: puheenjohtajaksi Frans Heinonen Tampereelta sekä varapuheenjohtajaksi Jukka Viitasaari ja liittosihteeriksi Juho Sainio, jotka ovat Helsingin osaston miehiä.

Leipomotyöväen liitto suuntautuu edessä oleviin vakaviin kamppailuihin entistä lujemmin ja yhtenäisemmin voimin, vaikka nälkävyötä on taas kiristettävä.

17. Itsenäisyyssekoilua Saksan ohjailussa

Venäjän Kansankomissaarien neuvoston päätös 31.12.1917, joka merkitsi Suomen itsenäistymistä.

Uutinen eduskunnassa 6.12.1917 hyväksytystä senaatin laatimasta julistuksesta, joka koski Suomen valtiollista asemaa, herätti vain vähäistä huomiota maamme sanomalehdissä. Ulkomailla se kuitattiin muutamissa lehdissä lyhyin yhden palstan sähkeuutisin.

Perin onnetonta ja ulkoaohjattua sekoilua olikin sen senaatin toiminta, jota tänään juhlitaan itsenäisyyssenaattina.

                                                                           ***

Jo senaatin itsensä (hallituksen) asema oli kyseenalainen ja vähemmän kunniakas.

Eduskunta oli hyväksynyt heinäkuussa 1917 valtalain, jolla eduskunta itse asettui korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Tämä merkitsi Suomen sisäistä itsenäistymistä, vaikka ei vielä varsinaista eroa Venäjästä. Suomen porvaristo vastusti valtalakia kynsin hampain ja suostui sen hyväksymään vasta työläisten joukkoliikkeen painostamana.

Mutta porvaristo luopui valtalain kautta saavutetusta itsenäisyydestä heti, kun näki sen mahdolliseksi. Vehkeilemällä valtalain Kerenskin hallituksen vahvistettavaksi ja hyväksymällä sen määräämän eduskunnan hajotuksen porvaristo tunnusti Venäjän hallituksen korkeimman vallan haltijaksi juuri hyväksymänsä valtalain vastaisesti.

Näin porvaristo petti ensimmäisen kerran Suomen itsenäisyyden jo ennen, kuin se ehdittiin varsinaisesti saavuttaakaan.

Sosialidemokraatit eivät tunnustaneet Venäjän sotaväen turvin järjestettyjä vaaleja eikä siis laittomien vaalien avulla muodostettua (porvarienemmistöistä) eduskuntaa - eikä myöskään sen asettamaa senaattia (hallitusta).

                                                                            ***

Maamme puolueista vain SDP kannatti itsenäisyyttä, ja sen edustajat kävivät asiasta neuvotteluja Venäjän bolsevikkien kanssa jo ennen Lokakuun vallankumousta. Kansojen itsemääräämisperiaatteensa mukaisesti bolsevikit vahvistivat kannattavansa Suomen itsenäisyyttä Suomen kansan tätä halutessa - ainoina Venäjän puolueista. Täyden itsenäisyyden kannalla olivat ainoastaan vallankumoukselliset sosialistit sekä Suomessa että Venäjällä.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomen porvarin kanta muuttui. Nyt se pyrki kiireesti irtautumaan Venäjästä, koska ei voinut enää luottaa sen hallinnon tukeen.

Oikeistoporvaristo pyrki eroon myös eduskunnasta, koska ei voinut sen kautta toteuttaa  luokkapolitiikkansa täysimääräisesti. Siksi porvaristo teetti päätöksen eduskunnan vallan siirtämisestä kolmimiehiselle valtiohoitajakunnalle. Sosialistit totesivat tämän laittomaksi vallankaappaus- ja diktatuurihankkeeksi ja asettivat sitä vastaan Me vaadimme -ohjelman ja sen osana valtalain vahvistamisen.

Taaskaan porvaristo ei halunnut hyväksyä valtalakia - eikä sen sisältämää eduskuntavaltaisen itsenäisyyden periaatetta. Mutta Suurlakon tuloksena porvaristo joutui tähän myöntymään samoin kuin perumaan valtionhoitajahankkeensa. Sen mentyä myttyyn porvaristo alkoi puuhata uutta senaattia Svinhufvudin johdolla.

Kärkevien ristiriitojen repimässä maassa porvaristo ei edes pyrkinyt sovitteluun eikä yhteiseen asiain hoitoon, vaan nimesi Svinhufvudin senaatin pelkästään porvaripolitiikoista. Sosialistien jättäminen ulos hallituksesta kärjisti entisestään vastakkainasettelua ja työväestön epäluottamusta parlamentaariseen toimintaan.

Svinhufvudin senaatti jatkoi irtautumispyrkimyksiä Venäjästä. Se ei kuitenkaan ajanut itsenäisyyttä periaatteesta, vaan sosialismin pelosta.

Juonitteluaan senaatti jatkoi hyväksymällä omissa nimissään julkilausuman Suomen valtiollisen aseman järjestämisestä, jota voitiin pitää sisällöltään itsenäisyyteen tähtäävänä. Svinhufvud luki tämän julistuksen eduskunnalle ilmoitusasiana (tiedonantona) 4. joulukuuta 1917, ja senaatti julkaisi sen myös julistuksena Suomen kansalle.

Sosialidemokraatit esittivät jyrkän vastalauseensa, koska senaatti oli käyttänyt omavaltaisesti eduskunnalle kuuluvaa valtaa.

Vasta kun Saksan ja muiden ulkovaltojen konsulit ilmoittivat - kuten eräät suomalaiset lainoppineetkin - että julistus ei ollut pätevä ilman korkeinta valtaa käyttävän eduskunnan hyväksymistä, Svinhufvudin senaatti toi julistuksen eduskunnan käsiteltäväksi 6. joulukuuta. Siitäkin piti äänestää, luvuin 100-88, koska porvarijohto ei suostunut sosialistien esittämään yhteiseen valmisteluun ja itsenäistymiseen Venäjän kanssa sopien.

Sosialistien ehdotuksessa sanottiin:

"Suomen korkeimman valtiovallan haltijana lausuu Suomen eduskunta periaatteen, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta. Tämä riippumattomuus on koetettava toteuttaa sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaansaatavalla sopimuksella."

Mutta Svinhufvud siis saneli linjaksi yksipuolisen julistuksen neuvottelematta Venäjän kanssa, koska ei halunnut tunnustaa Venäjän neuvostohallitusta, vaan kaataa sen.

                                                                           ***

Jonkin valtakunnan osan julistautumisella valtiollisesti itsenäiseksi ei kuitenkaan ole arvoa, ellei itsenäisyys ole muiden valtioiden tunnustama. Siksi porvarijohto pyysi Saksan ja Ruotsin edustajilta itsenäisyyden tunnustamista samalla, kun aneli jälleen näiden maiden sotavoimia Suomeen - tämäkin eduskunnan selän takana.

Kummankin maan puolesta ilmoitettiin, etteivät ne voi tunnustaa Suomen itsenäisyyttä ennen kuin Venäjä on sen tunnustanut. Muutkin ulkovallat ilmoittivat noudattavansa kansainvälistä periaatetta: Suomen tuli saada tunnustus itsenäisyydelleen ensin emämaaltaan, vasta sen jälkeen muut valtiot saattaisivat sen tunnustaa.

Itsensä aiheuttamassa umpikujassa Svinhufvudin senaatti taipui lähettämään tunnustelulähetystön Pietariin, mutta senkin vasta saksalaisten kehotuksesta. Vieläkään ei kelvannut yhteinen lähetystö sosialistien kanssa, vaikka nämä olivat jo varmistaneet neuvosto-hallituksen myönteisen kannan.

Lähetystö tapasi 28.12. Smolnassa kansankomissaarien neuvoston puhemiehen V.I. Leninin. Suomalaisten tiedustelleessa muodollisuuksia Lenin vastasi: "Se on sangen yksinkertaista. Hallituksenne kirjoittaa meille kirjeen, johon heti vastataan".

                                                                            ***

Kaksi päivää myöhemmin Svinhufvudin johtama senaatin valtuuskunta saapui Pietariin jättääkseen virallisen pyynnön Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Mutta taas oli tunaroitu: kirjelmä oli osoitettu Venäjän hallitukselle - ei kansankomissaarien neuvostolle. Koska kirjelmä oli osoitettu väärään osoitteeseen, kansankomissaarien neuvosto ei ottanut sitä vastaan.

Idman laatimaan hätäpäissään uutta pyyntöä. Se voitiin luovuttaa Smolnassa seuraavana eli vuoden viimeisenä päivänä. Pitkähkön odottelun jälkeen juuri ennen vuodenvaihdetta kansliapäällikkö toi tunnustuskirjeen hermostuneina odottaville suomalaisille: kansankomissaarien neuvosto oli hyväksynyt yksimielisesti Suomen itsenäisyyden.

Nyt Svinhufvud halusi kiittää henkilökohtaisesti Leniniä, ja pienen odottelun jälkeen hän saapuikin. Miehet kättelivät ja Leninin kädenpuristus sinetöi Suomen itsenäisyyden.

Työläis- ja sotilasneuvostojen keskuskomitea - Neuvosto-Venäjän parlamentti - vahvisti vielä Suomen itsenäisyyden 4. tammikuuta 1918. Tämän jälkeen Ranska, Ruotsi ja vähitellen muutkin maat sen tunnustivat.

Suomea voitiin pitää itsenäisenä, mutta ei suinkaan Svinhufvudin "itsenäisyyssenaatin" määrätietoisen toiminnan ansiosta.

                                                                            ***

Itsenäisyysjulistukseen senaatti ajautui reagointina ulkoisten olosuhteiden muutoksiin - ja Saksan ohjailemana. Senaatin toiminnassa piirtyy esiin päinvastoin itsenäisyyden toissijaisuus. Sitä tärkeämpää sille oli porvariston luokkavallan turvaaminen. Siitä selittyy porvarijohdon itsepintainen pyrkimys toimia omavaltaisesti sivuuttaen eduskunta ja yrittämättäkään sopia työväenliikkeen kanssa. Svinhufvudin senaatti suuntautui jo kansalaissotaan työväenluokan ja sen järjestöjen nujertamiseksi, mutta eduskunnan kautta se ei olisi onnistunut.

Luokkaetujensa vaatiessa se oli valmis uhraamaan myös itsenäisyyden ja alistumaan vieraan vallan käskyläiseksi, kuten jatkossakin tulemme näkemään. 

6.12. oli vain osa Suomen sekavaa itsenäistymisprosessia. Itsenäisyyspäiväksi se nimettiin kompromissina 1919.