20. Suomen työväenvallankumous

"Kun köyhälistö pyysi leipää ja oikeutta, porvaristo tarjosi pettua ja lahtarikaarteja."

Helsingin kirvesmiesten järjestyskaarti harjoituksissaan Kaisaniemessä syksyllä 1917. Järjestyskaartista muotoui sittemmin Punakaartin komppania. Kuva: osaston arkisto.

 

Lauantaiaamuna 26. tammikuuta helsinkiläisleipureiden perheissä vallitsi jännittynyt odotus ja kiireinen touhukkuus. Paikattiin palttoita ja pakattiin eväsreppuja. Naiset ja tyttöystävät varoittelivat, että varovasti sitten. Punakaartin sääntövihkosta selattiin, jos jossain välissä ehdittiin.

Aamun lehdistä oli luettu se, mistä oli huhuttu: kaapattuaan vallan laiton porvarisenaatti oli julistanut suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Se merkitsi viimeistenkin sovittelumahdollisuuksien torjumista.

Sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunta oli vastannut ja todennut porvariston aloittaneen sisällissodan nujertaakseen työväenluokan. Sen estämiseksi sekä kotiensa ja henkensä puolustamiseksi työväestön on otettava yhteiskunnallinen valta omiin käsiinsä. Johtavaksi elimeksi oli muodostettu Suomen työväen toimeenpaneva komitea siten, että puoluetoimikuntaa täydennettiin viidellä punakaartien edustajalla.

* * *

Lauantaina aamupäivästä Helsingin leipureita kokoontuu ammattiosaston epäviralliseen tapaamiseen Siltasaaren työväentalolle, joka kuhisee täynnään kiireistä väkeä. Kun sisälle ei mahduta, pidetään kokousta ulkosalla Säästöpankin rannassa. Ammattiosaston miehet Emil Sara ja Hannes Juvonen saapuvat Ammattijärjestön toimistolta ja liiton miehet Juho Sainio ja Jukka Viitasaari Punakaartin päämajasta "Smolnasta".

He vahvistivat, että työväen järjestyskaartit ja punakaartit olivat yhdistyneet Suomen Työväen Punaiseksi Kaartiksi. Kaarteille oli annettu liikekannallepanokäsky, jonka mukaan kaartien tulee olla toimintavalmiina kolmessa vuorokaudessa ja varautua samalla pitemmänkin retken varalle.

Kuultiin myös, että Viipurin taistelut olivat jatkuneet verisinä ja suojeluskunnat ahdistivat työväenliikkeen ihmisiä myös monilla muilla paikkakunnilla maaseudulla.

* * *

Leipuri Kalle Hummelin riensi leipureitten tapaamisesta Työväentalolle kokoukseen, jossa käsiteltiin kaartien muonituksen sekä sanitääritoiminnan järjestämistä. Kuultiin, että Elanto ryhtynee Punakaartin muonittajaksi, mutta jakelun järjestäminen vaatii runsaasti kuljetus- ja muita järjestelyjä kaartilaisilta.

Leipuriliiton miesten kehotuksesta Hummelin liittyy kuitenkin sanitääriosastoon. Se päättää kiirehtiä lääkintähenkilöstön rekrytointia ja tarvikehankintoja. Sitä varten ryhdytään kartoittamaan työväenliikkeen lääkintätaitoisia jäseniä ja kaupungin lääkintätarvikkeet inventoidaan. Sairaaloiden kanssa aloitetaan neuvottelut toiminnan järjestämisestä tulevina aikoina. Toivotaan, ettei sanitäärejä tarvittaisi, mutta siihenkin on varauduttava.

Sokerileipuri ja mestaripainija Adam Malm kiirehti puolestaan Jyryn salille. Kireistä tunnelmista huolimatta painiharjoitukset jatkuivat iltapäivällä ja illansuussa alkoivat SVUL:n piirin mestaruuspainit. Ne kuitenkin keskeytetään ja matot kääritään kasaan, kun Jyryn komppanian kokoonkutsuja Oskari Lamminen saapuu kertomaan, että tositoimet ovat alkamassa.

Jyryläiset pitävät saman tien kokouksen ja päättävät lähteä turvaamaan öistä asekuljetusta Viaporista. Samaan aikaan hieman ennen keskiyötä Työväentalon torniin nostetaan punainen lyhty Työväen toimeenpaneva komitean päätöksellä.

”Nyt se on sitten alkanut! Tuuletusparvekkeelta näkyi Työväentalon torni ja myöhään lauantai-iltana 26. tammikuuta näkyi, että tornissa paloi punainen valo. Sieltä se loisti kaikkina öinä huhtikuuhun asti", kertoo Martta Salmela-Järvinen muistelmissaan.

* * *

Seuraavana aamuna, talvisena sunnuntaina 27. tammikuuta Työväentalolle kiirehtii muiden mukana yli 60 leipuria ilmoittautumaan Punakaartiin. Vapaaehtoisia on paikalla pitkä jono, joka ulottuu Sirkuskadulle. Komppaniat järjestyvät ja joillekin aletaan jakaa harvoja aseita. Adam Malm on mukana Jyryn komppaniassa, josta tulee virallisesti Helsingin piirin II rykmentin IV pataljoonan I komppania. Se saa ensimmäisiksi tehtävikseen vartiointitehtäviä pääkaupungissa.

Siltasaarelta komppaniat marssivat eri puolille kaupunkia. Kaartilaiset miehittävät rautatieaseman, poliisiasemat, lennätinlaitokset, virastot ja tärkeät liikenneväylät. Yhteensä 46 porvaripoliitikosta on annettu pidätysmääräykset, mutta vain muutama tavoitetaan.

Koska leipureille ei ole muodostettu omaa komppaniaa verraten pienenä ammattikuntana, leipureita marssii muiden ammattiosastojen riveissä, kuten peltiseppien, maalarien sekä kirves- ja kivimiesten komppanioissa.

- Kivimiesten komppania marssi pitkin Sirkuskatua appiukon johtamana, ja ensimmäisen kerran kuulin marssilaulun: ’Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa, kärsimysten malja jo kukkuroillaan on…’”, Martta Salmela-Järvinen kertoo.

Työväen toimeenpaneva komitea julistaa saman päivän Työmiehessä:

"Suomen työväenluokan suuren vallankumouksen hetki on lyönyt. Tänä päivänä on pääkaupungin työväki uljaasti kukistanut sen synkän harvainvallan päämajan, joka alkoi verisen sodan omaa kansaansa vastaan... Kaikki vallankumouksellinen valta Suomessa nyt kuuluu järjestyneelle työväelle ja heidän vallankumouksellisille järjestöilleen."

Vallankumouksen alkaessa Helsinkiin oli julistettu yleislakko. Se ei koske elintarvehuoltoa, joten leipomoitten on määrä toimia siihen puutteelliseen tapaan kuin ne toimivat muutenkin.

Vallankumous tapahtuu pääkaupungissa lähes verettömästi, ja toisena kumouspäivänä - tiistaina 29. tammikuuta - pääkaupunki on täysin Punakaartin hallinnassa.

Myös muualla Etelä-Suomessa sekä Pohjois-Suomen asutuskeskuksissa valta siirtyy työväen käsiin enimmäkseen rauhanomaisesti. Työläiset alkavat järjestää uutta hallintoa vallankumouselintensä kautta.

Helsingissä järjestyneen työväen kokous hyväksyy Suomen vallankumoushallitukseksi Kansanvaltuuskunnan, ja sitä valvomaan työväenjärjestöjen edustajista koottavan 35-jäsenisen Työväen Pääneuvoston. Se on eräänlainen vallankumousajan eduskunta. Sen jäseniksi valitaan Helsingin leipureista Juho Sainio ja Kalle Tervonen.

* * *

Kumoukseen työväestö joutui sittenkin porvariston väkivaltaisuuden yllättämänä. Kumoussuunnitelmat olivat aivan puutteelliset. Kaartien sotilaallinen koulutus oli alkutekijöissään ellei olematon. Aseitakin oli perin niukalti. Minkäänlaista yhtenäistä asuakaan ei ole - on vain kaartilaisen merkkinä punainen nauha hihanvarressa tai hatun reunassa.

19. Leipurit liittyvät Punakaartiin

15. tammikuuta 1918 leipureita kokoontuu Siltasaaren Työväentalolle ammattiosaston jäsenmaksujen kantotilaisuuteen. Paikalle saapuu runsaasti jäseniä kuulemaan mitä sanomista mahtaa olla osaston pj. Hannes Juvosella ja muilla ammattitovereilla viime aikojen kuohuttavista uutisista.

Pari päivää aiemmin laittoman eduskunnan porvarienemmistö oli torjunut jälleen sosialistien sovitteluesitykset ja päättänyt yksipuolisesti "lujan järjestysvallan" luomisesta. Se on määrä toteuttaa suojeluskuntien, Saksan aseavun ja Saksan armeijan voimin. Ylipäällikökseen porvarijohto hankkii tsaarin kenraaliluutnantti Mannerheimin ja päällystöksi hänen valkoisia upseeritovereitaan Venäjän armeijasta. Valkoisten sodanjohto asettuu aluksi Vaasaan.

"Porvarien lahtarikaartit laillistettu valtion taistelujärjestöiksi", Työmies kirjoittaa. Leipomoväki ymmärtää, että porvaristo on käymässä ase kädessä nujertamaan työväenluokkaa.

* * *

Leipuri Kalle Hummelin suuntaa jäsenmaksujen kantotilaisuudesta suoraan Leipomotyöväen liiton toimistoon, joka sijaitsee Työväentalolla sekin. Hän on 24-vuotias leipuri, käynyt oppinsa kymmenvuotiaasta Tuusulassa ja kierrellyt sen jälkeen kisällinvaelluksilla kotimaassa sekä Pietarissa. Suomeen Kalle palasi 1916 ja pääsi kohta töihin Elannon leipätehtaalle Helsinkiin.

Ammattiosastossa Kalle on osallistunut työaikalain valvontaan leipomoissa. Työväen järjestysmiehiin hän liittyi heti, kun järjestysmiehistöjä alettiin perustaa keväällä 1917. Marraskuisen suurlakon aikana hän oli järjestysmiesosastonsa mukana suorittamassa yleisten tilojen vartiointitehtäviä.

Lakon aikana tiivistyi tietoisuus siitä, että työläiset voivat ottaa oman elämänsä ja samalla koko yhteiskunnan ohjat omiin käsiinsä. Se voimaannutti ja loi tulevaisuuden uskoa. Mutta pettymystä tunnettiin siksi, että lakko lopetettiin kesken. Johto horjui ja luopui taistelusta juuri kun se oli johtamassa tuloksiin. Kävellessään Työväentalon portaissa Kalle Hummelin ymmärtää hyvin Helsingin järjestyskaartin toimet, joilla pyritään viemään kumousliikettä eteenpäin.

Kaarti hyväksyi tammikuun alkupuolella uudet säännöt, joilla se nimesi itsensä Punaiseksi kaartiksi. Tehtäväkseen kaarti katsoo työväenluokan puolustamisen sekä vallankumouksen varmistamisen mahdollisimman rauhanomaisesti. Päämajakseen kaarti on vallannut Esplanadilta Venäjän entisen kenraalikuvernöörin palatsin, jota kutsutaan pietarilaisen esikuvan mukaan Smolnaksi.

Hajanaisia järjestysmiehistöjä pyritään nyt järjestämään ja yhdistämään Punaiseen kaartiin, jonka järjestöperiaate muistuttaa sotilaallista organisaatiota. Komppanioita muodostetaan eri ammattialojen, suurimpien työpaikkojen ja järjestöjen piirissä.

Kun porvaristo päätti luokka-armeijansa perustamisesta valtion nimissä, Helsingin Punainen kaarti vaati sosdem puolueen ylimääräisen puoluekokouksen koollekutsumista päättämään vallanotosta järjestyneen työväen käsiin. Puoluejohto oli jotenkin taas väistellyt, mutta hyväksynyt vetoomuksen "Köyhälistön voimat kokoon". Se julkaistaan juuri tammikuun 15.päivänä ilmestyneessä Työmiehessä.

Leipomotyöväen liiton toimistossa vallitsee uuttera hyörinä, kun Kalle Hummelin astelee sisään ja suuntaa liittosihteeri Juho Sainion ja varapj. Jukka Viitasaaren puheille - tuttuja miehiä Helsingin osastosta molemmat. Heiltä Kalle kysymään: "Mihinkäs minä, menisinkö Punakaartiin minäkin?" Siihen Sainio, että olisi sinulle muutakin hommaa, mutta mene nyt sitten kaartiin, katsellaan ehkä sitten jatkossa jotain erikoistehtävää.

Leipomon ammattiosaston piirissä on keskusteltu epävirallisesti oman komppanian perustamisesta, mutta päädytty siihen, että ei ehkä sittenkään omaa näin pienenä ammattikuntana. Komppanian vahvuus on toista sataa miestä. Sen takia leipurit liittyvät muiden alojen tai järjestöjen muodostamiin osastoihin. Kalle Hummelin aprikoi mihin hakeutuisi, mutta jää toistaiseksi perusteilla olevan huoltokomppanian kirjoihin, kuten Sainio suositteli.

* * *

Adam Malm, Kotkan Riennon asussa 1915.

Sokerileipuri ja mestaripainija Adam Malmille on puolestaan itsestään selvää, että hän kuuluu Helsingin Jyryn komppaniaan. Leipurinoppinsa Aatu oli käynyt Vanhalan leipomossa Kotkassa, jossa aloitti myös urheilu-uransa olympiavoittaja Pauli Koskelan ohjauksessa. 1915 Aatu oli päätynyt Kalle Hummelinin tavoin Helsinkiin ja Elannon leipomoon - ja saman tien Jyryyn, joka tunnettiin maan vahvimpana urheiluseurana.

Kevään 1917 SM-paineissa Tampereella Malm oli voittanut suvereenisti raskaan keskisarjan Suomen mestaruuden ja sen päälle Uudenmaan piirinmestaruuden, mitä pidettiin liki yhtä suurena saavutuksena. Häntä pidettiin vuoden 1920 kesäolympialaisten yhtenä suurimmista suomalaisista mitalisuosikeista.

Maaliskuun vallankumouksesta lähtien jyryläisiä oli liittynyt runsaasti sekä työväen järjestysmiehiin että Helsingin miliisiin, Malm muiden mukana. Mukana hän oli marraskuun suurlakonkin aikana, kun Jyryn urheilijat perustivat oman komppaniansa. Se kokoontuu harjoituksiin viikottain joko Jyryn omalle salille tai Eläintarhan kentälle. Apuvälineinä käytetään voimistelusauvoja, sillä aseita ei ole saatavilla. Valiourheilijoiden muodostama Jyryn komppania kuuluu alusta asti Punaisen kaartin ydinosastoihin.

Poliittisen toiminnan ohessa jyryläiset jatkavat myös urheiluharrastuksia. Salilla painitaan joka ilta myös tammikuussa 1918. Jyryn on määrä isännöidä SVUL:n piirin mestaruuspainit 26. tammikuuta. Kisojen ylipalkintotuomariksi on nimetty Adam Malm.

* * *

Mutta ennen kisoja tilanne kärjistyy maassa entisestään. Toisaalla kiihtyy porvarillisen luokka-armeijan muodostaminen ja varustaminen sekä toisaalla työväen itsepuolustuskaartien järjestäminen. Viipurin suunnalta kuullaan uutisia yhteenotoista, jotka kärjistyvät aseellisiksi taisteluiksi. Miehiä kaatuu molemmin puolin. Muualta maasta kerrotaan suojeluskuntien liikehtivän maaseudulta asutuskeskuksia kohti sekä työväenliikkeen ihmisten ahdisteluista.

18. Leipurin joulutoive sata vuotta sitten

Jo keskiajalta periytynyttä joulurauhan julistusta Suomen Turusta ei luettu jouluna 1917. Syynä oli kaupungissa syntynyt epäjärjestys ja levottomuudet sen jälkeen, kun järjestystä valvonut kunnallinen miliisi oli aloittanut lakon. Lakko johtui porvariston pyrkimyksestä hajottaa kunnallinen miliisi, jossa työväellä oli vaikutusvaltaa, ja korvata se omalla luokkapoliisillaan, kuten Helsingissä aiemmin. Joulun alla päästiin senaatin välityksellä sopimukseen, jolla miliisien palkkausta jatkettiin ja kaupunkiin muodostettiin järjestyslautakunta, jonka tehtäväksi tuli miliisilaitoksen uudistaminen.

* * *

"Joulua katsomassa". Fogelin kuva Työmiehessä jouluna 1917.

Joulutervehdys leipuritovereille

”Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto, kaikuu taaskin varmasti jouluaamuna kirkoissamme… Mutta tulevana jouluna jos milloinkaan, kuuluvat nuo sanat veriseltä ivalta. Tiedämmehän maailman sotahullujen, sotasaaliitten ja imperialismin huumaamien sotarosvojen, ponnistavan kaikki voimansa sodan jatkamiseksi…

Kysymys tulee sitäkin suuremmaksi, kun tiedämme tuhansien kotien pienokaisten saavan jouluna nähdä nälkää, yhdessä vanhempainsa kanssa, ja samaan aikaan toisten puhkuvan yltäkylläisyydessä. Kuka silloin rohkenee puhua ihmisten hyvästä tahdosta.

… Mekin näemme tähden, joka lupaa valoa köyhälistön synkkään yöhön. Se on Venäjän köyhälistön alkama, parhaillaan jatkuva vallankumous kaikkea sortovaltaa vastaan… Ei se ole mielikuvituksen luoma Betlehemin tähti, vaan se on sosialismin punalippu, symboolinen köyhälistön kärsimysten merkki. Meille tuo kurjuuteemme lohtua se, että lippumme hulmuaa korkealla, yläpuolella vastustajaimme lokavirtojen, mutta joulurauhaamme häiritsee tieto, että se koitetaan repiä alas ja että meidän on pakko aseilla puolustaa lippuamme ja oikeuttamme ja siinä ehkä menettää vielä lisää köyhälistön viatonta verta.

Kohta saamme viettää neljännen sotajoulun; milloin on rauha maassa? Venäläiset työläistoverit, porvaristomme… vihaamat bolsheviikit, ovat maailman huumaavan sodan melun keskellä jaksaneet saada rauhan pasuunan kuulumaan. Sosialidemokraatit ovat sodan pilvien takaa saaneet rauhan tähden loistamaan kaikkien maiden köyhälistölle. Yön synkät pilvet uhkaavat kuitenkin peittää rauhan tähtösen. Sallimmeko sen tapahtua? Emme suinkaan… vaan seuraamalla sosialidemokratian punalippua muodostuu meistä, köyhälistöatoomeista, suuri kiinteä kokonaisuus, joka tahdollansa poistaa viimeisetkin pilven riekaleet rauhan tähden edestä.

Silloin saavat leipuritkin takaisin väsyttävät, mutta silti mieluisat joulukiireensä; saavat taas paistaa joulutortut, piirakat, kaakut ym. mieluisat ja ravitsevat syötävät. Ja tyytyväisyyttä työhömme lisää tieto siitä, että siellä missä sosialidemokratian periaatteet vaikuttavat yhteiskuntaoloihin määräävästi, eivät ainoastaan yläluokan jäsenet nauti valmisteistamme, vaan pistää niitä suuhunsa myös köyhälistönkin pienet palleroiset. Silloin vietämme oikeata joulua ja silloin sanat rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto, vasta saavat oikean merkityksensä.

Jouduttakoon köyhälistön taistelu, sosialidemokratian johdolla käytynä, tämän joulun nopeata tuloa, että meillä työläisilläkin todella olisi joulurauha.” J.V.S.

Tämä Leipurityöväen liiton liittosihteerin ja Helsingin ammattiosaston jäsenen Juho V. Sainion joulutervehdys julkaistiin Tähkä-lehden joulukuun numerossa 1917. Se oli Tähkän viimeinen numero ennen luokkasotaa ja viimeiseksi jäänyt liittosihteeri Sainion kirjoitus lehdessä. Hän osallistui työväen vallankumoukseen satojen leipurien tavoin uhraten lopulta henkensä puolustaessaan sitä ja sen tavoitetta: "etteivät ainoastaan yläluokan jäsenet nauti valmisteistamme, vaan pistää niitä suuhunsa myös köyhälistönkin pienet palleroiset."

* * *

Vaikka Helsingin leipurityöläiset osallistuivat aktiivisesti vallankumoukselliseen liikehdintään useilla tahoilla, he käsittelivät säntillisesti myös ammatillisia asioitaan. Useampaan kertaan lykätty Leipomotyöntekijäin liiton edustajakokous pidettiin joulun alla 1917. Helsingin osasto lähetti kokoukseen 14 edustajaansa mukanaan seikkaperäiset esitykset liiton toiminnan uudistamiseksi.

Edellisen kokouksen edustajia oli mukana vain muutama, joten liiton asioista olivat päättämässä uudet voimat. Liiton katsottiin säilyneen verraten eheänä ja jäsenmäärän kasvaneen leipomotoiminnan vaikeuksista huolimatta.

Tärkeimpänä asiana ratkaistiin kysymys liiton luonteesta sääntöjen yhteydessä. Nyt opinkäyneiden leipurien liitosta tehtiin teollisuusliitto, johon oli määrä koota kaikki leipomoalalla työskentelevät koulutuksesta tai ammattiasemasta riippumatta: ”Leipomoteollisuustyöväen liito käsittää kaikki vehnä-, sokeri-, viener-, ruoka- ja näkkileipäleipomoissa, konditorioissa, keksi- ja vesirinkelitehtaissa ynnä muilla niihin verrattavilla aloilla työskentelevät työläiset, näihin luettuna varastotyöläiset, lämmittäjät, ajomiehet ynnä muut työntekijäryhmät, jotka ovat heihin verrattavissa.

Vastaavasti vuoden 1918 alusta Leipurityöntekijäin liiton nimenä tulee olemaan Suomen Leipomotyöväen liitto. Jatkossa liittoa on tarkoitus laajentaa edelleen ottamalla mukaan ensin muiden elintarvealojen ja lopulta kaikkien ravinto- ja nautintoainealojen työläiset.

Sääntömuutoksilla kehitetään myös liiton sosiaalista toimintaa. Työtaistelu-, työttömyys- ja matka-avustusten lisäksi sääntömääräisiksi tulevat myös sairaus- ja hautausavustukset. Kasvaneesta työttömyydestä huolimatta työttömyysavustusta kohennetaan siten, että sitä voidaan maksaa 50 päivältä. Näin ammatillinen liike jatkaa alullepanemansa sosiaaliturvan kehittämistä vähäväkisten turvaksi.

Äärimmilleen jännittyneeseen poliittiseen tilanteeseen ei leipurien kokous virallisesti puuttunut. Useissa puheenvuoroissa tuotiin esiin, että hoitaakseen elintarvikepulan ja turvatakseen kansanvallan työväenluokan on otettava valta käsiinsä, sillä voimassa oleva yhteiskuntajärjestys ei turvaa leipää eikä oikeutta. Kokous ei kuitenkaan hyväksynyt mitään julkilausumaa, koska ammattiyhdistysliike haluttiin pitää itsenäisenä, erillään "poliittisesta toiminnasta".

Liiton johtoon valittiin yksimielisesti vakaumukselliset kumousmiehet: puheenjohtajaksi Frans Heinonen Tampereelta sekä varapuheenjohtajaksi Jukka Viitasaari ja liittosihteeriksi Juho Sainio, jotka ovat Helsingin osaston miehiä.

Leipomotyöväen liitto suuntautuu edessä oleviin vakaviin kamppailuihin entistä lujemmin ja yhtenäisemmin voimin, vaikka nälkävyötä on taas kiristettävä.

17. Itsenäisyyssekoilua Saksan ohjailussa

Venäjän Kansankomissaarien neuvoston päätös 31.12.1917, joka merkitsi Suomen itsenäistymistä.

Uutinen eduskunnassa 6.12.1917 hyväksytystä senaatin laatimasta julistuksesta, joka koski Suomen valtiollista asemaa, herätti vain vähäistä huomiota maamme sanomalehdissä. Ulkomailla se kuitattiin muutamissa lehdissä lyhyin yhden palstan sähkeuutisin.

Perin onnetonta ja ulkoaohjattua sekoilua olikin sen senaatin toiminta, jota tänään juhlitaan itsenäisyyssenaattina.

                                                                           ***

Jo senaatin itsensä (hallituksen) asema oli kyseenalainen ja vähemmän kunniakas.

Eduskunta oli hyväksynyt heinäkuussa 1917 valtalain, jolla eduskunta itse asettui korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Tämä merkitsi Suomen sisäistä itsenäistymistä, vaikka ei vielä varsinaista eroa Venäjästä. Suomen porvaristo vastusti valtalakia kynsin hampain ja suostui sen hyväksymään vasta työläisten joukkoliikkeen painostamana.

Mutta porvaristo luopui valtalain kautta saavutetusta itsenäisyydestä heti, kun näki sen mahdolliseksi. Vehkeilemällä valtalain Kerenskin hallituksen vahvistettavaksi ja hyväksymällä sen määräämän eduskunnan hajotuksen porvaristo tunnusti Venäjän hallituksen korkeimman vallan haltijaksi juuri hyväksymänsä valtalain vastaisesti.

Näin porvaristo petti ensimmäisen kerran Suomen itsenäisyyden jo ennen, kuin se ehdittiin varsinaisesti saavuttaakaan.

Sosialidemokraatit eivät tunnustaneet Venäjän sotaväen turvin järjestettyjä vaaleja eikä siis laittomien vaalien avulla muodostettua (porvarienemmistöistä) eduskuntaa - eikä myöskään sen asettamaa senaattia (hallitusta).

                                                                            ***

Maamme puolueista vain SDP kannatti itsenäisyyttä, ja sen edustajat kävivät asiasta neuvotteluja Venäjän bolsevikkien kanssa jo ennen Lokakuun vallankumousta. Kansojen itsemääräämisperiaatteensa mukaisesti bolsevikit vahvistivat kannattavansa Suomen itsenäisyyttä Suomen kansan tätä halutessa - ainoina Venäjän puolueista. Täyden itsenäisyyden kannalla olivat ainoastaan vallankumoukselliset sosialistit sekä Suomessa että Venäjällä.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomen porvarin kanta muuttui. Nyt se pyrki kiireesti irtautumaan Venäjästä, koska ei voinut enää luottaa sen hallinnon tukeen.

Oikeistoporvaristo pyrki eroon myös eduskunnasta, koska ei voinut sen kautta toteuttaa  luokkapolitiikkansa täysimääräisesti. Siksi porvaristo teetti päätöksen eduskunnan vallan siirtämisestä kolmimiehiselle valtiohoitajakunnalle. Sosialistit totesivat tämän laittomaksi vallankaappaus- ja diktatuurihankkeeksi ja asettivat sitä vastaan Me vaadimme -ohjelman ja sen osana valtalain vahvistamisen.

Taaskaan porvaristo ei halunnut hyväksyä valtalakia - eikä sen sisältämää eduskuntavaltaisen itsenäisyyden periaatetta. Mutta Suurlakon tuloksena porvaristo joutui tähän myöntymään samoin kuin perumaan valtionhoitajahankkeensa. Sen mentyä myttyyn porvaristo alkoi puuhata uutta senaattia Svinhufvudin johdolla.

Kärkevien ristiriitojen repimässä maassa porvaristo ei edes pyrkinyt sovitteluun eikä yhteiseen asiain hoitoon, vaan nimesi Svinhufvudin senaatin pelkästään porvaripolitiikoista. Sosialistien jättäminen ulos hallituksesta kärjisti entisestään vastakkainasettelua ja työväestön epäluottamusta parlamentaariseen toimintaan.

Svinhufvudin senaatti jatkoi irtautumispyrkimyksiä Venäjästä. Se ei kuitenkaan ajanut itsenäisyyttä periaatteesta, vaan sosialismin pelosta.

Juonitteluaan senaatti jatkoi hyväksymällä omissa nimissään julkilausuman Suomen valtiollisen aseman järjestämisestä, jota voitiin pitää sisällöltään itsenäisyyteen tähtäävänä. Svinhufvud luki tämän julistuksen eduskunnalle ilmoitusasiana (tiedonantona) 4. joulukuuta 1917, ja senaatti julkaisi sen myös julistuksena Suomen kansalle.

Sosialidemokraatit esittivät jyrkän vastalauseensa, koska senaatti oli käyttänyt omavaltaisesti eduskunnalle kuuluvaa valtaa.

Vasta kun Saksan ja muiden ulkovaltojen konsulit ilmoittivat - kuten eräät suomalaiset lainoppineetkin - että julistus ei ollut pätevä ilman korkeinta valtaa käyttävän eduskunnan hyväksymistä, Svinhufvudin senaatti toi julistuksen eduskunnan käsiteltäväksi 6. joulukuuta. Siitäkin piti äänestää, luvuin 100-88, koska porvarijohto ei suostunut sosialistien esittämään yhteiseen valmisteluun ja itsenäistymiseen Venäjän kanssa sopien.

Sosialistien ehdotuksessa sanottiin:

"Suomen korkeimman valtiovallan haltijana lausuu Suomen eduskunta periaatteen, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta. Tämä riippumattomuus on koetettava toteuttaa sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaansaatavalla sopimuksella."

Mutta Svinhufvud siis saneli linjaksi yksipuolisen julistuksen neuvottelematta Venäjän kanssa, koska ei halunnut tunnustaa Venäjän neuvostohallitusta, vaan kaataa sen.

                                                                           ***

Jonkin valtakunnan osan julistautumisella valtiollisesti itsenäiseksi ei kuitenkaan ole arvoa, ellei itsenäisyys ole muiden valtioiden tunnustama. Siksi porvarijohto pyysi Saksan ja Ruotsin edustajilta itsenäisyyden tunnustamista samalla, kun aneli jälleen näiden maiden sotavoimia Suomeen - tämäkin eduskunnan selän takana.

Kummankin maan puolesta ilmoitettiin, etteivät ne voi tunnustaa Suomen itsenäisyyttä ennen kuin Venäjä on sen tunnustanut. Muutkin ulkovallat ilmoittivat noudattavansa kansainvälistä periaatetta: Suomen tuli saada tunnustus itsenäisyydelleen ensin emämaaltaan, vasta sen jälkeen muut valtiot saattaisivat sen tunnustaa.

Itsensä aiheuttamassa umpikujassa Svinhufvudin senaatti taipui lähettämään tunnustelulähetystön Pietariin, mutta senkin vasta saksalaisten kehotuksesta. Vieläkään ei kelvannut yhteinen lähetystö sosialistien kanssa, vaikka nämä olivat jo varmistaneet neuvosto-hallituksen myönteisen kannan.

Lähetystö tapasi 28.12. Smolnassa kansankomissaarien neuvoston puhemiehen V.I. Leninin. Suomalaisten tiedustelleessa muodollisuuksia Lenin vastasi: "Se on sangen yksinkertaista. Hallituksenne kirjoittaa meille kirjeen, johon heti vastataan".

                                                                            ***

Kaksi päivää myöhemmin Svinhufvudin johtama senaatin valtuuskunta saapui Pietariin jättääkseen virallisen pyynnön Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Mutta taas oli tunaroitu: kirjelmä oli osoitettu Venäjän hallitukselle - ei kansankomissaarien neuvostolle. Koska kirjelmä oli osoitettu väärään osoitteeseen, kansankomissaarien neuvosto ei ottanut sitä vastaan.

Idman laatimaan hätäpäissään uutta pyyntöä. Se voitiin luovuttaa Smolnassa seuraavana eli vuoden viimeisenä päivänä. Pitkähkön odottelun jälkeen juuri ennen vuodenvaihdetta kansliapäällikkö toi tunnustuskirjeen hermostuneina odottaville suomalaisille: kansankomissaarien neuvosto oli hyväksynyt yksimielisesti Suomen itsenäisyyden.

Nyt Svinhufvud halusi kiittää henkilökohtaisesti Leniniä, ja pienen odottelun jälkeen hän saapuikin. Miehet kättelivät ja Leninin kädenpuristus sinetöi Suomen itsenäisyyden.

Työläis- ja sotilasneuvostojen keskuskomitea - Neuvosto-Venäjän parlamentti - vahvisti vielä Suomen itsenäisyyden 4. tammikuuta 1918. Tämän jälkeen Ranska, Ruotsi ja vähitellen muutkin maat sen tunnustivat.

Suomea voitiin pitää itsenäisenä, mutta ei suinkaan Svinhufvudin "itsenäisyyssenaatin" määrätietoisen toiminnan ansiosta.

                                                                            ***

Itsenäisyysjulistukseen senaatti ajautui reagointina ulkoisten olosuhteiden muutoksiin - ja Saksan ohjailemana. Senaatin toiminnassa piirtyy esiin päinvastoin itsenäisyyden toissijaisuus. Sitä tärkeämpää sille oli porvariston luokkavallan turvaaminen. Siitä selittyy porvarijohdon itsepintainen pyrkimys toimia omavaltaisesti sivuuttaen eduskunta ja yrittämättäkään sopia työväenliikkeen kanssa. Svinhufvudin senaatti suuntautui jo kansalaissotaan työväenluokan ja sen järjestöjen nujertamiseksi, mutta eduskunnan kautta se ei olisi onnistunut.

Luokkaetujensa vaatiessa se oli valmis uhraamaan myös itsenäisyyden ja alistumaan vieraan vallan käskyläiseksi, kuten jatkossakin tulemme näkemään. 

6.12. oli vain osa Suomen sekavaa itsenäistymisprosessia. Itsenäisyyspäiväksi se nimettiin kompromissina 1919.

16. Taisteluun leivän ja oikeuden puolesta

Työväen Vallankumouksellisen Keskusneuvoston Tiedonantolehti 14.11.1917:

Suurlakko Helsingissä.

"Myöhään eilen illalla päätti Työväen vallankumouksellinen Keskusneuvosto julistaa lakon klo 12 yöllä lähemmin määrätyissä työpaikoissa viipymättä.

Tänä aamuna alkoikin työt seisahtua eri tehdas- ja työpaikoissa.

Aamulehdet eivät tänään enää ilmestyneet.

Keskeytynyt on auto- ja ajuriliikenne sikäli kun se ei koske elintarve- ja polttoaineiden kuljetusta.

Miliisilaitos on työväen hallussa.

Rauhallisuus vallitsee kaupungissa."

Suurlakko maaseudulla.

"Viipurissa lakko alkoi klo 12 yöllä. Sanomalehdet eivät ilmesty.

Tampereella työt seisautettiin tänä aamuna. Porvarilehdet eivät ilmestyneet.

Turussa julistettiin suurlakko alkavaksi klo 12 yöllä. Sanomalehdet eivät ilmestyneet. Puhelinlaitos, lääninhallitus ja poliisilaitos vallattu; lakon alkamisesta ilmoitettiin 3 kanuunan laukauksella.

Kuopiossa alkoi lakko tänä aamuna. "Savottaren" piti ilmestyä kirjapainon faktorin toimittaessa painatuksen, mutta myöhemmin painatus keskeytettiin, joten lehti ei ilmesty nyt.

Hämeenlinnassa alkoi lakko klo 8 tänä aamuna. Puhelinasema ja järjestyslaitos on työväestön hallussa.

Forssassa seisahtuivat kaikki pyörät tänä aamuna. Klo 7 a.p. piti työväestö kokouksen. Poliisilaitos on vallattu. Puhelinlaitos samoin."

Suurlakkouhan oli julistanut Suomen Ammattijärjestön edustajakokous kaksi päivää aiemmin, ja sen aloittamisen päätti edellispäivänä Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto, joka onSosdem puolueen, Ammattijärjestön ja Työväenkaartien yhdessä muodostama johtoelin. Suurtaisteluun lähdettiin, koska porvaristo piinasi työväkeä nälällä, tukki laittomin keinoin työväen parlamentaarisen toiminnan mahdollisuudet ja varustautui tuhoamaan asein sen tähänastisetkin saavutukset sekä järjestöt.

Ammattijärjestön edustajakokouksen alla valta oli siirtynyt Venäjällä bolsevikkien johtamille työläisten ja talonpoikien neuvostoille 7. marraskuuta. Tämä rohkaisi Suomenkin työväkeä.

Sovittelun sijasta tilannetta kärjisti entisestään laittoman eduskunnan porvarienemmistö, joka päätti 9. marraskuuta asettaa kolmijäsenisen valtionhoitajakunnan. Sen on määrä ottaa haltuunsa korkein valta, joka oli kuulunut Venäjän keisarille ja sittemmin väliaikaiselle hallitukselle.

Sosialistit osoittavat, että kyseessä on diktatuurinen vallankaappaushanke. He asettavat sitä vastaan "Me vaadimme" -ohjelman, joka sisältää valtalain vahvistamisen sekä ratkaisua vaativat yhteiskunnalliset uudistukset. Näitä ovat elintarvepulan torjuminen, työttömille työtä ja palkkaa, kunnallislakien ja 8-tunnin työaikalain vahvistaminen, rehellinen torpparivapautus, vanhuudenvakuutus ja suurten omaisuuksien tehokas verotus. Lisäksi vaaditaan senaatin eroamista, virkakunnan ja tuomioistuimien puhdistamista kansansortajista sekä porvariston perustamien aseellisten järjestöjen riisumista aseista ja lakkauttamista.

Me vaadimme -ohjelma on myös Suurlakon ohjelmana, ja sen vakuudeksi esitetään vaatimus Perustavan kansalliskokouksen koollekutsumisesta.

Koko maan lamaannuttava suurlakko pysäyttää tehtaat, liikenteen ja hallinnon. Vallankumouksellisen Keskusneuvosto korostaa ohjeissaan rauhallisen ja järjestyneen toiminnan tärkeyttä:

"Tarpeetonta ärsytystä väestöryhmän kesken on vältettävä. Taistelu ei ole yksilöjen eikä pikkuryhmien, vaan luokkien taistelua. Se ratkaistaan puolueiden ja valtiolaitosten kesken. Haja-yritykset ja sivuasiain esille ottaminen vain häiritsee suurta asiaa. Sitä varten on erikoisten lakkovaatimusten esittäminen kielletty. Suorastaan rikollista ja kumoukselle turmiollista olisi, jos yksityisiä kostotekoja ja epäjärjestyksiä alkaisi ilmetä. Kaikkinainen ilkivalta on siksi jyrkästi kielletty.

Suurlakon aikana on järjestys ja kuri säilytettävä moitteettomana…

Provokaattorit ja muut pimeät ainekset koettavat varmaan myös käyttää tilaisuutta etuillakseen ja työväen toimintaa vahingoittaakseen.

Kaikki yritykset tuollaisiin tekoihin jos sellaisia havaitaan, on viipymättä ilmoitettava työväen järjestyskaartille, että se voisi ryhtyä toimiin niiden estämiseksi.

Ryöstöihin ja varkauksiin tai ilkitöihin osallisia tullaan pitämään työväen asian vihollisina ja heitä tullaan kohtelemaan sen mukaan."

Helsingissä suurlakkoa valvoo Työväen järjestyskaarti, jolla on käytössään jonkin verran venäläisiltä sotilailta lainaksi saatuja aseita. Kaarti miehittää poliisilaitoksen, rautatieaseman, puhelinlaitoksen ja entisen kenraalikuvernöörin palatsin.. Monilla muillakin paikkakunnilla kaartit miehittävät poliisilaitokset, hallintovirastot ja liikenteen solmukohdat.

Kaikkialla järjestetään suuria työväenkokouksia. Kaartilaiset ja muut lakkolaiset suorittivat kätkettyjen elintarvikevarastojen etsintöjä ja riisuivat suojaluskuntalaisia aseista. Saksalaisen rahtialuksen mahinlaskema jääkärijoukko pidätettiin Loviisassa. Kaivohuoneen poliisikoulu ja Saksanniemen upseeriopisto hajotettiin.

Järjestyskaarteihin liittyy tuhansia työläisiä ja torppareita. Suurlakko kasvaa työväenluokan ja maaseudun köyhälistön vallankumoukselliseksi taisteluksi porvaristoa vastaan. Järjestyskaartit vaativat jo täydellistä vallanottoa.

Ja nyt eduskunnan porvarienemmistö taipuu perumaan valtionhoitajahankkeensa, ja eduskunta päättää julistautua korkeimman vallan haltijaksi – valtalain mukaisesti – ja vahvistaa myös kahdeksantunnin työaikalain sekä kunnallislait.

Näin on saatu läpi joitain työväen vaatimuksia, mutta kun liikkeelle on lähdetty, pitäisi mennä eteenpäin. Mutta johto epäröi ja päättää lopettaa Suurlakon vajaan viikon taistelun jälkeen. Lakko päättyy 19. marraskuuta klo 14.

Työläisten keskuudessa tunnetaan pettymystä ja suuttumusta. Valta on jo työväen käsissä suurissa asutuskeskuksissa monin paikoin maaseudullakin. Mutta johdon enemmistö etsii edelleen parlamentaarista tietä, vaikka se on jo mahdotonta.

Helsingin suurelle työväenkokoukselle selitetään lakko keskeytetyksi, koska on muodosteilla punainen senaatti. Sosdem eduskuntaryhmä pyrkiikin yhteishallitukseen joidenkin maalaisliittolaisten kanssa, mutta porvaristo sabotoi hankkeen.

Monin paikoin lakkotoimet jatkuvat vielä jonkin aikaa. Suoritetaan vielä etsintöjä ja suojeluskuntia riisutaan aseista. Paikoin taas suojeluskunnat rohkaistuvat ja astuvat esiin. Niiden hyökkäykset punakaarteja vastaan johtavat aseellisiin yhteenottoihin Viipurin seudulla, Satakunnassa ja Loimaalla. Yhteenotoissa kuoli ainakin yhdeksän suojeluskuntalaista ja kolme punakaartilaista. Kaikkiaan suurlakon aikaisissa levottomuuksissa sai surmansa 34 ihmistä, joista Helsingin seudulla kuusi.

Vapauduttuaan välittömän vallankumouksen uhasta porvaristo kiihdyttää sotavalmistelunsa äärimmilleen. Niitä johtamaan porvaripuolueet muodostavat Svinhufvudin senaatin, joka ryhtyy kuumeisesti kiihdyttämään porvariston sotavarusteluja vallankumouksellisen työväenluokan kukistamiseksi.

Mutta nyt porvariston iskut eivät masenna työväkeä, vaan se järjestyy yhä tiiviimpään taisteluun. Leipurityöläisten ammattiosastossa on koettu samankaltainen jäsenryntäys kuin ammattijärjestöissä yleensäkin. Jäsenmäärä nousi jo vuoden 1916 lopulla lähes 400:aan. Ennen näkemättömän laajasta työttömyydestä huolimatta uusia jäseniä on kirjoitettu edelleen runsaasti; vuoden 1917 ensimmäisellä neljänneksellä osastoon kirjattiin 47 uutta jäsentä ja toisella neljänneksellä 212.

Työväenkaartien aktiivisuus nostaa ne yhä tärkeämmiksi toimijoiksi pääkaupungissa, kun perinteiset järjestöt jäävät järjestöinä enemmän tai vähemmän sivuun. Leipuriosasto tukee kumouksellista suuntaa ja edistää kaartien muodostamista.

15. Suojeluskuntien uhka johtaa vastatoimiin
ja Ammattijärjestön uhkavaatimukseen

"Porvariston toiminta on käynyt niin uhkaavaksi, että työläisten on ryhdyttävä kiireesti puolustuspuuhiin."

Näin totesivat Helsingin leipurityöläiset ammattiosastonsa kokouksessa 11. lokakuuta 1917. Kokouksessa koottiin työmailla kiertäneet keräyslistat. Niillä oli kerätty varoja uudelle Sosdem puolueen Järjestysmiehet -järjestölle, jota alettiin heti kutsua Järjestyskaartiksi ja sen osastoja paikoin punakaarteiksikin vuosien 1905-06 tapaan.

Kaartit oli perustettu Helsingin Työväenjärjestöjen eduskunnan aloitteesta, jonka Sosdem puoluejohto oli hyväksynyt syyskuun puolivälissä. Näin saatettiin eri paikkakunnille syntyneet hajanaiset järjestysmiehistöt vakinaisemmalle kannalle ja laajemmalle pohjalle.

Leipurityöläisiä koottiin uuteen kaartiin jäsenmaksujen kantotilaisuuksissa, joita ammattiosasto järjesti Työväentalolla torstai-iltaisin. Ilmoittautuneita oli jo koossa lähemmäs 30 riuskaa miestä ja yksi nainen.

Työmaakeräysten lisäksi Leipurien ammattiosasto myönsi Järjestyskaartille tukea omista varoistaan 100 markkaa. Sen sijaan Raittiusyhdistys Koiton avustuspyyntöön raittiustyön tehostamiseksi ammattiosasto vastasi: "Niin kannatettava kuin asia onkin, talven kuluessa saatetaan osaston varat tarvita muihin tärkeimpiin asioihin.”

Työväen itsepuolustuksen tehostaminen tuli tarpeelliseksi, kun oli selvinnyt kuinka kiivaasti porvaristo perusteli omia taistelujärjestöjään kautta maan. Aseistetut suojeluskuntalaiset olivat käyneet lakkolaisia vastaan jo useilla maaseutupaikkakunnilla. Haavoittuneita oli useita, ja ensimmäinen lakkovahtikin oli jo ammuttu Ypäjällä.

Aseistettu ratsumiesjoukko oli iskenyt myös Helsingin pörssitaloa piirittäneitten mielenosoittajien kimppuun 17. elokuuta. Asejoukko selitettiin "porvariseurojen urheilijoiksi". Seuraavana päivänä nämä "urheilijat" hengenheimolaisineen perustivat Vanhalla ylioppilastalolla Helsingin suojeluskunnan. Perustamiskokoukselle kerrottiin, että suojeluskuntia oli perustettu salassa ympäri maan, ja nyt joukkoja tiivistetään ja niistä muodostetaan yhtenäisempää suojeluskuntaverkostoa.

Pari päivää perustamisensa jälkeen Helsingin suojeluskunta sai "tulikasteensa" hyökätessään Malmille pidättämään maalaiskunnan kunnanvaltuuston piiritykseen osallistuneita työläisiä ja miliisejä. Lyhyen tulitaistelun jälkeen asekopla kuitenkin riisutaan aseista ja palautetaan pidätettynä Helsinkiin.

Saman päivän Työmies-lehti kertoo porvariston perustaneen erilaisia taistelujoukkoja eri puolilla maata. Näistä muodostetaan parhaillaan aseellista luokkakaartia, joka valmistautuu hyökkäämään oikeuksiaan vaativan työväestön kimppuun ja jopa kansalaissotaan.

Suojeluskuntia organisoivat nimismiehet ja muut paikallisen herrasväen jäsenet korkeimpien viranomaisten ja hallitusherrojen hiljaisella tuella.

Jo elokuussa Setälän tynkäsenaatti oli pannut vireille myös valtakunnallisen ratsupoliisiyksikön perustamisen, jolle kenraalikuvernööri lupasi aseet Venäjältä. Tämän "Saksanniemen Järjestyslipusto" paljastui, kun mukaan värväytyneet työläiset kertoivat siitä työväenlehdille syyskuussa.

Helsingin porvarilliset valtuusmiehet päättivät puolestaan perustaa kaupungin varoilla ”poliisireservin”, jolle hankittiin koulutuspaikaksi Kaivohuone. Miehistöksi värvättiin 600 luotettua miestä ja kouluttajiksi tsaarinajan poliiseja ja santarmeja. Luokkapoliisin on määrä syrjäyttää kaupungin järjestyslautakunta ja sen alainen kunnallinen miliisi, jotka ovat porvarillisen kunnallishallinnon ja työväenjärjestöjen yhdessä asettamia kaupungin järjestyselimiä.

Työmies totesi Saksanniemen lipuston ja "Kaivohuoneen poliisikoulun" puhtaasti lahtarikaarteiksi, joiden tehtävänä on tehdä tyhjäksi työväen saavutukset mm. lainsäädännön alalla, näännyttää työväkeä nälällä ja palauttaa tsaarinaikainen sapelikomento.

Samaan aikaan Setälän tynkäsenaatti virallisti porvariaktivistien sotilaskomitean ja antoi sen jäsenelle Harald Åkermanille valtuudet suojeluskuntien perustamiseen. Lokakuulla suojeluskuntia on jo perustettu noin 300. Niiden sotilaallista luonnetta vahvistetaan hankkimalla lisää aseita ja kotiuttamalla kouluttajiksi noin 50 jääkäriä Saksasta.

Kaikki nämä porvariston hankkeet olivat jo pitkällä, kun SDP:n puoluetoimikunta päätti lopulta 13.9. perustaa Sosdem puolueen Järjestysmiehet -järjestön, jota siis leipomotyöläiset tukivat alusta asti varauksetta muiden helsinkiläistyöläisten tavoin.

Lokakuussa 1917 maassa oli käynnissä porvariston kuumeinen varustautuminen, johon työväenliike pyrki vastaamaan itsesuojelun oikeudella. Ja vasta sen jälkeen kun porvaristo oli hylännyt kunnallishallinnon kansanvaltaistamisen (kaatamalla kunnallislait) ja yhdessä työväen kanssa järjestetyn järjestyksenpidon.

Myös työväestön luottamuksen parlamentaariseen toimintaan porvaristo murensi juonitellessaan nurin sosialistienemmistöisen eduskunnan venäläisen taantumuksen ja sille uskollisen sotaväen avulla. Hajottaminen oli laitonta valtioterroria, koska se tapahtui eduskunnan itsensä juuri hyväksymän valtalain vastaisesti.

Työväenjärjestöt - myös leipomotyöläiset - vetosivat kansanedustajiin, että nämä jatkaisivat eduskunnan toimintaa kansanvaltaisten uudistusten puolesta. Puhemies Kullervo Manner kutsuikin eduskunnan koolle elokuussa, mutta venäläiset kasakat estivät kokoontumisen sulkemalla Heimolan talon. Toisen kerran Manner kutsui eduskunnan koolle syyskuun lopulla, jolloin kansanedustajat mursivat Heimolan sinetöidyt ovet. Kun porvariedustajat jäivät lopulta pois istunnosta, sosialistinen enemmistö vahvisti ennen hajotusmanifestia säädetyt kunnallislait, lain 8-tuntisesta työpäivästä ja valtalain.

          SDP piti Venäjän hallituksen lokakuun alkuun määräämiä eduskuntavaaleja laittomina, mutta päätti kuitenkin osallistua estääkseen pelkästään porvarillisen eduskunnan runnaamisen. Vaaleja edelsi porvariston ennen näkemätön propagandakampanja, jonka tuloksena sosialistit menettivät enemmistönsä, vaikka heidänkin äänimääränsä kasvoi. Tulokseen vaikutti myös turhautuminen työväen omissa joukoissa: moni katsoi, ettei laittomiin vaaleihin pitäisi osallistua ollenkaan, toiset taas näkivät koko eduskuntatoiminnan turhaksi, koska porvaristo voi näköjään sen halutessaan mitätöidä.

Leipomotyöväen ammattiosastokin oli vaalien alla huolissaan, koska monet jäsenet aikoivat jättää "turhan äänestelyn". Ammattiosasto toimitti sen takia Työmieheen ilmoituksen, jossa leipomotyöläisiä kehotettiin pitämään ensimmäinen vaalipäivä vapaata ja äänestämään työväen ehdokkaita.

Heti vaaleja seuranneena päivänä (3.10.) Helsingin Pörssiklubilla kokoontuneet pankki- ja teollisuusmiehet päättivät antaa rahaa aktivistien sotilaskomitealle suojeluskuntien varustamista varten.

Työväen mieliä kiristää myös elintarviketilanteen vaikeutuminen entisestään, kun syksyn sadonkorjuukaan ei tuo odotettua helpotusta. Viljaa ei saada jakeluun, koska suurtilalliset ja liikemiehet kätkevät varastoja kiristääkseen korotuksia sekä laillisiin että laittomiin hintoihin. Useissa kaupungeissa aletaan hankkia jäkälää viljan jatkeeksi, koska väestölle ei saada toimitetuksi leipätuotteita korttiannostenkaan määrää. Syrjäseuduilla kiskotaan taas petäjäistä.

          Mm. Leipuriliiton vaatimuksesta Suomen Ammattijärjestö antaa 20. lokakuuta uhkavaatimuksen elintarviketilanteesta: elintarvikkeet on tarkoin inventoitava koko maassa, väärin ilmoitetut varastot ja tärkeimmät elintarpeet on takavarikoitava, elinelintarvikelautakuntien on järjestettävä tehokas jakelu, viljelemättömät maat pakkoluovutettava valtiolle tai kunnalle, samoin seisomaan jätetyt teollisuuslaitokset, työpalkkoja korotettava elinkustannuksia vastaavasti. Tämän varmistamiseksi sekä työväenluokan suojelemiseksi ammattijärjestö kehottaa puolue- ja ammattiyhdistysjärjestöjä vauhdittamaan työväenkaartien perustamista kaikkialle maahan.

Työväenlehdissä julkaistaan kaartin säännöt, jotka pohjautuvat vuosien 1905-06 punakaartien sääntöihin. Niiden mukaan kaartin tarkoituksena on "nykyisinä levottomina aikoina suojella työväen yhdistys-, lausunto, ja painovapautta sekä yleensä olla työväenluokan oikeuksien turvana". Kaartien nimeksi tulee Työväen järjestyskaarti.

Muutaman viikon aikana kaartien määrä kasvaa 237:ään ja jäsenmäärä noin 30 000:een.

14. Porvaristo pettää itsenäisyyden ja turvautuu aseisiin

Perjantaina 3. elokuuta 1917 Helsingin leipomotyöväen aktiivit kokoontuivat ammattiosastonsa kokoukseen Siltasaaren Työväentalolle. Kaksi viikkoa aiemmin leipurityöläiset olivat osallistuneet suuriin mielenosoituksiin, joilla ajettiin läpi 8 tunnin työaikalaki, kunnallislait ja valtalaki. Niitä oli juhlittu pitkinä askeleina Suomen itsenäistymisen ja kansainvaltaistumisen tiellä. Mutta nyt oltiin ymmällä, koska aamun Työmiehestä oli luettu uudistusten joutuneen sittenkin uhanalaisiksi.

     Käy ilmi, että Suomen porvaristo oli aloittanut vehkeilyn valtalain mitätöimiseksi jo ennen sen hyväksymistä. Vehkeilyn tuloksena Venäjän väliaikainen hallitus kiisti eduskunnan päätöksen ja julkaisi käskykirjeen (manifestin), jossa määrätään Suomen eduskunta hajotettavaksi ja uudet vaalit järjestettäväksi lokakuun alussa. Manifestin oli valmistellut kenraalikuvernööri Stahovitshin yhdessä suomalaisten porvaripoliitikkojen kanssa.

     Venäjällä väliaikainen hallitus oli saanut uutta voimantuntoa kukistettuaan verisesti Pietarissa puhjenneen työläiskapinan, minkä seurauksena Kerenskistä oli tehty pääministeri lähes diktatorisin valtuuksin.

     Manifesti saapui Suomeen 1. elokuuta ja seuraavana iltana senaatti päätti julkaista (tunnustaa) manifestin äänin 7-6. Sosialidemokraattiset senaattorit vastustivat kiivaasti julkaisemista, mutta porvari kannattivat. Senaattorien äänten mennessä tasan asian ratkaisi venäläisen kenraalikuvernöörin ääni.

     Näin porvaristo luopui Suomen sisäisestä itsenäisyydestä heti kun se oli saavutettu. Se pyrki Venäjän uusien vallanpitäjien tuella vallankaappaukseen, jolla mitätöidään uudistukset ja syrjäytetään sosialistienemmistöinen eduskunta. Vakuudeksi Helsinkiin saapui Venäjän väliaikaisen hallituksen lähettämiä "luotettuja" kasakkajoukkoja.

     Työläiset reagoivat jyrkästi, leimaavat eduskunnan hajotuspäätöksen mitättömäksi petokseksi ja vaativat eduskuntaa jatkamaan toimessaan valtalain mukaisesti: "Eduskunta pysyköön toimessaan ja jatkakoon uudistusten toteuttamista… kunnes se valtalain nojalla omalla päätöksellään katsoo tarpeelliseksi hajaantua."

     Itsenäisyyden kavallus aiheuttaa katkeraa pettymystä myös kansallismielisen ylioppilasnuorison keskuudessa. Työmies totesi Kerenskin hallituksen palanneen tsaarinaikaiseen taantumuspolitiikkaan, johon se yrittää alistaa myös Suomen.
     Valtalain hyväksyminen oli lisännyt työväen toiveita yhteiskunnallisten uudistusten toteuttamisesta parlamentaarista tietä, mutta taas petyttiin.

* * *

Maatyöväen lakkoliikkeet jatkuivat monilla paikkakunnilla. Työnantajien Huittisissa ja Suodenniemellä aloittaman aseellisen hyökkäilyn ensimmäiseksi kuolonuhriksi joutuu 21-vuotias työmies Simo Saarikko. Hänet ammutaan lakkovahtina Ypäjällä 9. elokuuta 1917.

     Veriteot nostavat taas vastalauseiden myrskyn työläisten keskuudessa. Kautta maan pidetään mielenosoituksia, joissa vaaditaan suojelu- ja muiden työnantajakaartien riisumista aseista. Tilanne koetaan äärimmäisen uhkaavana: Suomen porvaristo käy nyt ase kädessä omien työläistensä kimppuun samaan aikaan, kun se tukahduttaa kansan vapauspyrkimyksiä venäläisten pistinten voimalla. 
     "Näyttää siltä, että työväestön on varauduttava itsepuolustukseen tähänastista tehokkaammin", todetaan leipomotyöläisten kokouksessa.

* * *

Valtiollisen kuohunnan rinnalla yhä kasvava työttömyys ja elintarvikepula kiihdyttävät helsinkiläisten mieliä. Työläisperheissä leipäsiivu ohenee entisestään ja voikin katoaa sen päältä, kun viranomaiset eivät kykene hankkimaan myyntiin edes korttiannosten määrää.
 

Helsingin elintarvikelautakunnan ilmoitus Työmiehessä 1. elokuuta 1917.

     Elokuun ensimmäisellä viikolla lähes jokailtaisissa joukkokokouksissa luetaan kiroponnet hintojen korotusten, varastojen salailun, salakaupan, elintarvikelautakuntien saamattomuuden ja vientikeinottelun takia. Höysteeksi liitetään uhkaus jyrkemmistä toimenpiteistä, ellei elintarpeita saateta jakeluun kohtuuhinnoin. Kauppatorilla vihaiset työttömät pakkoluovuttavat elintarpeita itse määräämäänsä hintaan.

     11. elokuuta Senaatintorilla pidetty kansankokous asettaa tarkastuskomiteat, jotka lähtevät kaupungille tarkastamaan Valion voivarastoja tuhansien mielenosoittajien seuratessa perässä. Tulos on mykistävä: voita löytyy tuhansia astioita sekä lisäksi suuret määrät juustoa. Ne toimitetaan elintarvikeliikkeiden jaettavaksi sovitulla rajahinnalla voikortteja vastaan. Näin vientiin tarkoitetut varastot siirretään hyvässä järjestyksessä yleiseen jakeluun nälkäisille. Porvarit väittävät kansanoikeudella suoritettuja takavarikointeja ryöstelyksi.

     Liikehdintä laajenee maanantaina 13. elokuuta. Jo aamulla työt keskeytetään monissa tehtaissa ja työläiset marssivat Senaatintorille. Näin tehdään myös useissa leipomoissa. Torille saapuu yli 10 000 mielenosoittajaa, joiden valitsema lähetystö lähtee elintarvikeasioista vastanneen senaattori Väinö Vuolijoen puheille vaatien loppujenkin voivarastojen avaamista. Tähän Vuolijoki, että avaimet oli annettu elintarvelautakunnalle, joka jakaisi heti 200 g voiannoksia. Samalla porvareitten jarrutukseen tuskastunut Vuolijoki ilmoittaa eroavansa senaattorin virasta.

     Samana iltana Sosdem kunnallisjärjestön kutsumaan kansankokoukseen Työväentalon pihalle ja lähikaduille saapuu yli 25 000 henkeä. Vaaditaan uusia inventointeja, pakko-ottoja ja rajahintojen alentamista välittömästi. Vaatimusten tueksi kokous julistaa kunnallislakon, joka alkaa yhdeltä seuraavana yönä. Lopuksi päätetään: "Jos ketä tämän kansanliikkeen vuoksi vainotaan, niin ottaa kokous tuomiovallan käsiinsä koko laajuudessaan."

     14. elokuuta alkavan kunnallislakon aikana Helsingin työväen järjestysmiehet valvovat järjestystä ja lakkorajojen noudattamista. Suuret lakkokokoukset laajentavat vaatimukset valtiollisiin kysymyksiin: hajotetuksi määrätyn eduskunnan tulee jatkaa työtään ja kokoontua hätäistuntoon elintarviketilanteen takia sekä valtalain, työaikalain ja kunnallislakien vahvistamiseksi.

     Spontaaneista elintarvelevottomuuksista alkanut liikehdintä kehittyy näin järjestyneen työväen määrätietoiseksi poliittiseksi taisteluksi.

     Lakko päätetään lopettaa, kun on saatu lupaus eduskunnan kokoontumisesta ratkomaan työläisten vaatimuksia. Samalla asetetaan työväen edustajat valvomaan kunnallisten elintarvike-elinten ja valtion muonitustoimikunnan toimintaa.

     Helsingin kunnallislakko levisi myös maalaiskuntaan, jossa mielenosoittajat piirittivät valtuuston kunnantaloon Malmille. Vaatimuksena oli elintarvikejakelun järjestäminen, työttömyystöiden avaaminen ja reilu palkka. Paikalliset poliisit riisuttiin aseista ja järjestysmiehet ottivat haltuunsa puhelinkeskukset. Valtuusto suostui vaatimuksiin vuorokauden piirityksen jälkeen.

     Samoihin aikoihin elintarvelevottomuuksia puhkesi monilla muillakin paikkakunnilla, ensimmäiseksi Turussa. Elintarvikevarastojen tarkastuksia ja takavarikointeja suoritettiin lisäksi ainakin Tampereella, Lahdessa, Forssassa, Hämeenlinnassa, Keravalla, Kuopiossa ja Oulussa.

     Kiihkeän toimintaviikon päätteeksi 17.8. väkijoukko piiritti myös Helsingin kaupunginvaltuuston Pörssitalon istuntosaliin vaatien tositoimia työttömyys- ja elintarviketilanteen helpottamiseksi. Työhönsä palanneet miliisit pyrkivät laukaisemaan tilanteen rauhanomaisesti, mutta piirityksen jatkuessa mielenosoittajien kimppuun iski ratsain valkoisin käsivarsinauhoin ja käsiasein varustettu "tuntematon miesjoukko".

     Senaatintorille kokoontunut väenkokous vaatii aseita myös kansalle.