Tasan sata vuotta sitten laittoman
tynkäeduskunnan oikeisto teki Suomesta kungaskunnan ja valitsi Suomen
kuninkaaksi erään Friedrich Karl Ludwig Konstantin von Hessen-Kasselin, joka
oli kaukaista sukua Saksan keisarille.
Kun eduskunta oli
kokoontunut luokkasodan päätyttyä Helsinkiin, mukaan pääsi vain yksi
sosialidemokraattinen edustaja, Matti Paasivuori. Edellisenä vuonna valituista
92 työväen kansanedustajasta viisi oli ammuttu ja 45 suljettu vankileireille.
Muutama oli paennut Venäjälle, ja loppuja jahdattiin ympäri maata. Oikeisto
piti silti yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittua eduskuntaa
epäilyttävänä, koska pelkäsi sosialistien saavan uudelleen vaikutusvaltaa
harvennuksesta huolimatta.
Siksi se pyrki heikentämään
parlamenttia ja vahvistamaan siitä riippumatonta hallintovaltaa. Siksi se
tavoitteli mm. äänioikeuden rajoittamista varallisuuden mukaan sekä
etuoikeuksiensa vakuudeksi monarkiaa.
Saksan vasalliksi isänmaallisuudellaan
melskaava porvaristo oli alistunut jo anellessaan Saksan armeijaa kukistamaan
oman maansa työläisiä. Tämä virallistettiin rauhansopimuksella, jolla Saksan
armeija sai vapaan oikeuden toimia Suomessa ja kontrolloida maan asevoimia.
Saksa sai myös Suomen talouselämän ja ulkomaankaupan valvontaoikeuden. Ja myös
kuninkaan, kun tynkäeduskunnan 64 jäsentä valitsi kyseisen Hessenin prinssin
Suomen perinnölliseksi kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918 tasavaltalaisporvarien
boikotoidessa äänestystä.
Saatuaan kuninkaansa Suomen
herrat alkoivat suunnitella itsestään kuningaskunnan aatelissäätyä. Akseli
Gallen-Kallela palkattiin suunnittelemaan hoviasuja sekä kruunua Suomen
kuninkaalle, josta alettiin käyttää nimeä Väinö I. Viralliseksi arvonimeksi
ehdotettiin: ”Kaarle I, Suomen ja Karjalan kuningas, Ahvenanmaan herttua,
Lapinmaan suuriruhtinas, Kalevalan ja Pohjolan isäntä”.
* * *
Ennen tätä surkeaa näytelmää oli
eletty kauhujen kesä, kun porvaristo hukutti työväen vallankumouksen
verivirtoihin.
Päämajan tutkimusosaston
päällikön, majuri Gustav
Aminoffin ohjeiden mukaisesti paikalliset suojeluskunnat puhdistivat ensin omat
pitäjänsä, kuulustelivat ja ampuivat vangittuja paikalla ja hakivat lisää uhreja
vankileireiltä.
Helsingissä puhdistukset
ulotettiin ”Sörnäisten viimeiseen kotiin asti”. Vangitsemisen syyksi riitti
huhu, että henkilö on osallistunut työväenjärjestöjen toimintaan. Vankeja koottiin vankiloihin ja
kouluille ja marssitettiin Kauppatorille, josta heidät siirrettiin laivoilla
Suomenlinnaan. Teloitukset alkoivat täälläkin välittömästi, joko ns.
kenttäoikeuden päätöksillä tai ilman.
Helsingissä teloituksia koordinoi
kenraalimajuri Gösta Theslöf, jonka
Mannerheim oli asettanut pääkaupungin käskynhaltijaksi. Ammuttavia seuloivat John Dittmarin johtama
tutkimuskomissio, Wäinö Takasen
johtama poliisilaitoksen etsivä osasto sekä maisteri P. H. Norrménin johtama esikunnan tiedusteluosasto. Teloitukset
määräsi Theslöf ja ne toimitutti komendantti Carl von Wendt. Teloittajat valittiin suojelsukuntalaisista.
Vankeja ammuttiin ensin Suomenlinnassa Kustaanmiekan muureja vasten, sitten myös
Santahaminassa.
Valtavat joukkohaudat
perustettiin Santahaminaan sen jälkeen, kun seurakunta alkoi vaatia
hautausmaksua Malmille haudatuista.
Helsingissä punavankien luku
nousi kesäkuun lopussa yli 13 000:een, koko maassa 80 000:een.
Tynkäeduskunta päätti tuomita
jokaisen vangin erikseen ja pitää heidät vangittuna tuomionlukuun saakka. Tähän
tarvittiin erityinen tuomiomylly ja laaja keskitysleirijärjestelmä. Se
merkitsi myös laajamittaista nälkään näännytystä, koska vangituille ei
toimitettu riittävästi ravintoa.
Suurin osa vangeista kärsi
erittäin vakavasta aliravitsemuksesta, jota tahallisesti pahennettiin
kieltämällä omaisten lähettämät ruokapaketit vangeille. Joukkokuolemista
huolimatta kielto oli voimassa Helsingissä elokuulle asti.
* * *
Terrori piti verhota laillisuuden
kaapuun ulkomaisten ja osin kotimaistenkin vastalauseiden takia. Sitä varten
kesäkuussa 1918 asetettiin erikoistuomioistuimeksi ns. valtiorikosoikeudet.
Tuomioita suoltamaan valjastettiin maan koko juristikunta, yli 1 000 lakimiestä.
Tuomioita luettiin yli 70 000, käsittelyaika keskimäärin vajaa tunti.
Perusteluksi merkittiin yleensä maanpetos, valtiopetos tai avunanto näihin.
Näytöksi riitti suojeluskunnan lausunto. Virallisia kuolemantuomioita
määrättiin 555. Ellei tuomittu anonut armoa, teloitus tapahtui välittömästi.
Vankilatuomion saaneilta evättiin
lisäksi kansalaisluottamus, yleensä vähintään 10 vuodeksi. Heidän kerrotaan
kuitanneen: ”Oli tuttu tuomari, pääsin elinkautisella.”
Tahtia
ei haitannut tuomioiden laillisuusongelma. Sen paremmin kenttä- kuin
valtiorikosoikeudet eivät perustuneet Suomen lakiin eivätkä oikeusvaltion
periaatteisiin. Tuomioita jakoivat taatusti valkoiset osalliset. Ratkaisevaa ei ollut syytetyn
toiminta, vaan hänen mielipiteensä ja toimintansa työväenliikkeessä. Jukka Kekkosen mukaan ”voittajien
tavoitteena oli vastustajan perinpohjainen nujertaminen ja kostaminen, sanalla
sanoen puhdistus”
Heinäkuussa tynkäeduskunta oli myöntänyt
valtuudet punavankien lähettämiseksi pakkotyöhön Saksaan. Vankeja oli tarkoitus
käyttää kaivostöissä vastineeksi Saksan toimittamasta kalilannoitteesta.
Ensimmäinen laivalastillinen oli jo koottu Hangon satamaan, kun hankkeesta
luovuttiin suomalaisten työnantajien havaittua maahan syntyneen vaikean
työvoimapulan.
Sen sekä lisääntyneen arvostelun johdosta
punavankeja alettiin vapauttaa vuoden 1918 lopulla.
18-vuotias Johannes Nieminen valkoisten vankileiriltä vapauduttuaan. |
Luokkasodan
menetykset
Luokkasodan taisteluissa ja sen
jälkiselvittelyissä kuoli nykykäsityksen mukaan yhteensä noin 36 000
suomalaista, joista valkoisia noin 5 200 ja punaisia yli 30 000. Lisäksi
menehtyi ulkomaalaisia ja tunnistamattomia henkilöitä noin 2 500.
Heistä taisteluissa kaatuneiksi luetaan
noin 3 500 valkoista ja noin 6 000 punaista, rintamatappiot yhteensä noin 9 500
henkeä.
Rintamatoiminnan ulkopuolella tapettiin
paikalla noin 10 000 punaista ja keskitysleireille näännytettiin lähes 15 000. Tarkkaa
lukua ei tiedetä. Tämä selittyy sillä, että valkoisen terrorin uhrit alun perin
salattiin ja kiistettiin eikä kattavia lähteitä ole käytettävissä. Punaisten
uhrien määrää ei ilmeisesti koskaan voida selvittää täydellisesti. Edes kaikkia
hautapaikkoja ei tiedetä.
Ns. punaisen terrorin uhreina
luetellaan nimeltä 1 424 henkilöä.
Valkoinen ja ns. punainen terrori
eivät kuitenkaan olleet yhteismitallisia, sillä valkoinen johto käytti terroria
systemaattisesti sodankäyntinsä osana. Julistamalla tappouhkauksia ja niitä
toimeenpanemalla pyrittiin luomaan pelkoa ja lamaannusta vastustajissa.
Mannerheimin ”Ammutaan paikalla” -päiväkäsky julkaistiin sanomalehdissä
ja luettiin valkoisen Suomen kirkoissa – ja sen mukaan toimittiin.
Sen sijaan Kansanvaltuuskunta ja
Punaisen kaartin johto kielsivät vankien ja siviilien surmaamisen.
Kuolemantuomio kiellettiin lailla. Siksi valkoisiin kohdistuneet veriteot
olivat sattumanvaraista ja kumouksellisten periaatteiden vastaista
omankädenoikeutta.
Punainen ”hirmuhallinto” oli
muutenkin pikemminkin lepsu kuin ankara. Työnantajien päämaja toimi
normaalimiehityksellä koko työväenvallan ajan keskellä punaisen Suomen
pääkaupunkia. STK:n hallitus kokoontui aluksi päivittäin, myöhemmin joka toinen
päivä. Se organisoi suojeluskuntia ja yllytti työnantajia sabotoimaan tuotantoa
punaisessa Suomessa. Ensi kerran työnantajien toimistossa lopetettiin työt
vasta saksalaisen divisioonan aloitettua Helsingin valtauksen 12. huhtikuuta
1918.
Tuolloin ryömi kellareistaan myös
Helsingin suojeluskunta. Kävi ilmi, että työväenvallan aikana kaupungissa oli
koottu neljän pataljoonan vahvuinen suojeluskunta, joka oli hankkinut 1 600
kivääriä, 500 revolveria ja 11 konekivääriä. Tämä joukkio riensi sitten
jahtaamaan saksalaisten suojissa aseettomia työläisiä Helsingissä ja muualla
Uudellamaalla.
Valkoisten kenttäoikeus on toiminut Inkoon Västankvarnissa. Uhrien joukossa ainakin yksi nainen. |
Helsingin Leipurien ammattiosasto
kärsi raskaita menetyksiä taistelussa vallankumouksen puolesta. Osaston
aiemmissa historiikeissa ja Suomen sotasurmat -tietokannassa mainitaan yhteensä
37 leipuria, mutta uhriluku voi olla suurempikin.
Menehtyneet leipomotyöläiset
olivat keskimäärin 32,5-vuotiaita. Nuorin on 17-vuotias Karl Nyström, joka tapettiin nälkään Tammisaaren vankileirillä. Johannes Survonen kaatui 19-vuotiaana
Lahdessa ja 20-vuotias Arvid Huovinen
mestattiin 24.2.1918 Raudussa. Iäkkäin uhri on 56-vuotias Jussi Kärnä, joka näännytettiin nälkään Hämeenlinnan vankileirillä.
Matti Korhonen menehtyi niin ikään
Hämeenlinnan leirillä täytettyään 54-vuotta.
Punakaartiin liittyneet leipurit
olivat keskimäärin nuorehkoja työläismiehiä parhaassa iässään. He eivät olleet
”nuoria intoilijoita”, vaan vuoden 1905-sukupolvea, joka oli omaksunut
luokkataisteluaatteet Suurlakon taisteluissa 1905–06.
Vajaa kolmannes menehtyneistä
leipomotyöläisistä on merkitty perheellisiksi. Punaorpoja jäi ainakin
kymmeneltä. Neljä lasta jäi Vilho
Ronkaiselta, kolme Matti
Rautiaiselta ja Juho Koivistoiselta.
Punakaartissa toimi hieman toista
sataa leipuria, joista noin kolmannes menehtyi. Leipurit eivät kuitenkaan
muodostaneet omaa komppaniaa, kuten monet suuremmat ammattiosastot, vaan liittyivät
Helsingin Punakaartin eri osastoihin, kuten kirvesmiesten, laivatelakan tai
Jyryn komppanioihin.
Vainajien kuolinpaikkatiedot
osoittavat, että he osallistuivat taisteluihin etupäässä keskisellä rintamalla
Pohjois-Hämeen suunnalla ja perääntymisvaiheessa Etelä-Hämeessä. Vain muutama
on kaatunut Karjalassa tai Helsingin seudulla, yhtenä heistä Helsingin
ammattiosaston kunniajäsen Juho Koivistoinen.
Hautojen
häpäisy
Työväenvallan aikana punaisille
kaatuneille järjestettiin sankarihautajaisia, joilla kunnioitettiin
vallankumouksen puolesta kaatuneita. Helsingissä punaisten sankarihautausmaa
perustettiin perinteiselle työväen juhlapaikalle Mäntymäelle, jonne haudattiin
ainakin 150 kaatunutta.
Tappion jälkeen voittajat pakottivat
punavangit kaivamaan ylös haudatut toverinsa ja siirtämään heidät valkoisten
perustamaan joukkohautaan Malmin hautausmaalle, kortteliin 23.
Useimmat Helsingin vankileireillä
tapetuista haudattiin Santahaminaan,
jonne perustettiin valtavat joukkohaudat sen jälkeen, kun seurakunta alkoi
vaatia hautausmaksua Malmille haudatuista. Vainajat haudattiin päivittäin
keskushietikon länsilaidalle riveihin, joiden päähän lyötiin joka ilta paalu.
Hautauksia suoritettiin maaliskuulle 1919, jolloin Suomenlinnan
vankileiritoiminta loppui. Paaluja oli kertynyt 52.
Lähes kaikki vainajat olivat
helsinkiläisiä työläisiä. Rivin alkupäässä lepäsi myös mereen ammutun
kirjailija Algot Untolan (Maiju
Lassilan) jäännökset. Nykytietämyksen mukaan Santahaminaan on haudattu noin 1 400 punaista vainajaa, joista useimpien
henkilöllisyys on kyetty selvittämään (vaikka ei vielä julkaistu).
Hautauksen loputtua Santahaminan
sorakummuille ilmaantui silloin tällöin seppeleitä ja ristejäkin, vaikka alue
oli suljettua sotilasaluetta.
Asukkaitten valitettua 1920 esiin
tunkevista kalmoista hauta-alue tasattiin ja peitettiin puolen metrin
maakerroksella. Samalla jyrättiin hautauspaalut ja muut merkit.
Työväenjärjestöjen Tiedonantaja kertoi 1925 hautapaikkojen häpäisystä, kun
paikalle oli sijoitettu Uudenmaan rykmentin sikala. Hauta-alueen yli kulki
lentokoneiden rullaustie vuoteen 1929 asti. Sen jälkeen koko alue oli pelkkää
tasaista Saharaa, ja nopeasti kasvava mäntytaimikko peitti viimeisetkin jäljet.
Nykyisin paikalla voi havaita painaumia maan vajottua ajan saatossa vainajien
maatuneiden jäänteiden kohdalla.
Helsingin taisteluissa surmansa
saaneet saksalaiset sekä 16 suojeluskuntalaista haudattiin juhlavin menoin
Vanhankirkon puistoon. Heidän nimensä on kaiverrettu muistomerkkiin.
Santahaminan 300 metriä pitkään
joukkohautaan kolmeen kerrokseen haudattuja työläisvainajia ei edes laskettu.