9. lokakuuta 2018

24. Väinö I, Suomen porvariston kuningas


Tasan sata vuotta sitten laittoman tynkäeduskunnan oikeisto teki Suomesta kungaskunnan ja valitsi Suomen kuninkaaksi erään Friedrich Karl Ludwig Konstantin von Hessen-Kasselin, joka oli kaukaista sukua Saksan keisarille.

      Kun eduskunta oli kokoontunut luokkasodan päätyttyä Helsinkiin, mukaan pääsi vain yksi sosialidemokraattinen edustaja, Matti Paasivuori. Edellisenä vuonna valituista 92 työväen kansanedustajasta viisi oli ammuttu ja 45 suljettu vankileireille. Muutama oli paennut Venäjälle, ja loppuja jahdattiin ympäri maata. Oikeisto piti silti yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittua eduskuntaa epäilyttävänä, koska pelkäsi sosialistien saavan uudelleen vaikutusvaltaa harvennuksesta huolimatta.
      Siksi se pyrki heikentämään parlamenttia ja vahvistamaan siitä riippumatonta hallintovaltaa. Siksi se tavoitteli mm. äänioikeuden rajoittamista varallisuuden mukaan sekä etuoikeuksiensa vakuudeksi monarkiaa.
Saksan vasalliksi isänmaallisuudellaan melskaava porvaristo oli alistunut jo anellessaan Saksan armeijaa kukistamaan oman maansa työläisiä. Tämä virallistettiin rauhansopimuksella, jolla Saksan armeija sai vapaan oikeuden toimia Suomessa ja kontrolloida maan asevoimia. Saksa sai myös Suomen talouselämän ja ulkomaankaupan valvontaoikeuden. Ja myös kuninkaan, kun tynkäeduskunnan 64 jäsentä valitsi kyseisen Hessenin prinssin Suomen perinnölliseksi kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918 tasavaltalaisporvarien boikotoidessa äänestystä.
      Saatuaan kuninkaansa Suomen herrat alkoivat suunnitella itsestään kuningaskunnan aatelissäätyä. Akseli Gallen-Kallela palkattiin suunnittelemaan hoviasuja sekä kruunua Suomen kuninkaalle, josta alettiin käyttää nimeä Väinö I. Viralliseksi arvonimeksi ehdotettiin: ”Kaarle I, Suomen ja Karjalan kuningas, Ahvenanmaan herttua, Lapinmaan suuriruhtinas, Kalevalan ja Pohjolan isäntä”.

                                                                       * * *

Ennen tätä surkeaa näytelmää oli eletty kauhujen kesä, kun porvaristo hukutti työväen vallankumouksen verivirtoihin.
      Päämajan tutkimusosaston päällikön, majuri Gustav Aminoffin ohjeiden mukaisesti paikalliset suojeluskunnat puhdistivat ensin omat pitäjänsä, kuulustelivat ja ampuivat vangittuja paikalla ja hakivat lisää uhreja vankileireiltä.
      Helsingissä puhdistukset ulotettiin ”Sörnäisten viimeiseen kotiin asti”. Vangitsemisen syyksi riitti huhu, että henkilö on osallistunut työväenjärjestöjen toimintaan. Vankeja koottiin vankiloihin ja kouluille ja marssitettiin Kauppatorille, josta heidät siirrettiin laivoilla Suomenlinnaan. Teloitukset alkoivat täälläkin välittömästi, joko ns. kenttäoikeuden päätöksillä tai ilman.
      Helsingissä teloituksia koordinoi kenraalimajuri Gösta Theslöf, jonka Mannerheim oli asettanut pääkaupungin käskynhaltijaksi. Ammuttavia seuloivat John Dittmarin johtama tutkimuskomissio, Wäinö Takasen johtama poliisilaitoksen etsivä osasto sekä maisteri P. H. Norrménin johtama esikunnan tiedusteluosasto. Teloitukset määräsi Theslöf ja ne toimitutti komendantti Carl von Wendt.  Teloittajat valittiin suojelsukuntalaisista. Vankeja ammuttiin ensin Suomenlinnassa Kustaanmiekan muureja vasten, sitten myös Santahaminassa.
      Valtavat joukkohaudat perustettiin Santahaminaan sen jälkeen, kun seurakunta alkoi vaatia hautausmaksua Malmille haudatuista.
      Helsingissä punavankien luku nousi kesäkuun lopussa yli 13 000:een, koko maassa 80 000:een.
      Tynkäeduskunta päätti tuomita jokaisen vangin erikseen ja pitää heidät vangittuna tuomionlukuun saakka. Tähän tarvittiin erityinen tuomiomylly ja laaja keskitysleirijärjestelmä. Se merkitsi myös laajamittaista nälkään näännytystä, koska vangituille ei toimitettu riittävästi ravintoa.
      Suurin osa vangeista kärsi erittäin vakavasta aliravitsemuksesta, jota tahallisesti pahennettiin kieltämällä omaisten lähettämät ruokapaketit vangeille. Joukkokuolemista huolimatta kielto oli voimassa Helsingissä elokuulle asti.

                                                                       * * *

Terrori piti verhota laillisuuden kaapuun ulkomaisten ja osin kotimaistenkin vastalauseiden takia. Sitä varten kesäkuussa 1918 asetettiin erikoistuomioistuimeksi ns. valtiorikosoikeudet. Tuomioita suoltamaan valjastettiin maan koko juristikunta, yli 1 000 lakimiestä. Tuomioita luettiin yli 70 000, käsittelyaika keskimäärin vajaa tunti. Perusteluksi merkittiin yleensä maanpetos, valtiopetos tai avunanto näihin. Näytöksi riitti suojeluskunnan lausunto. Virallisia kuolemantuomioita määrättiin 555. Ellei tuomittu anonut armoa, teloitus tapahtui välittömästi.
      Vankilatuomion saaneilta evättiin lisäksi kansalaisluottamus, yleensä vähintään 10 vuodeksi. Heidän kerrotaan kuitanneen: ”Oli tuttu tuomari, pääsin elinkautisella.”
      Tahtia ei haitannut tuomioiden laillisuusongelma. Sen paremmin kenttä- kuin valtiorikosoikeudet eivät perustuneet Suomen lakiin eivätkä oikeusvaltion periaatteisiin. Tuomioita jakoivat taatusti valkoiset osalliset. Ratkaisevaa ei ollut syytetyn toiminta, vaan hänen mielipiteensä ja toimintansa työväenliikkeessä. Jukka Kekkosen mukaan ”voittajien tavoitteena oli vastustajan perinpohjainen nujertaminen ja kostaminen, sanalla sanoen puhdistus”
      Heinäkuussa tynkäeduskunta oli myöntänyt valtuudet punavankien lähettämiseksi pakkotyöhön Saksaan. Vankeja oli tarkoitus käyttää kaivostöissä vastineeksi Saksan toimittamasta kalilannoitteesta. Ensimmäinen laivalastillinen oli jo koottu Hangon satamaan, kun hankkeesta luovuttiin suomalaisten työnantajien havaittua maahan syntyneen vaikean työvoimapulan.
Sen sekä lisääntyneen arvostelun johdosta punavankeja alettiin vapauttaa vuoden 1918 lopulla.

18-vuotias Johannes Nieminen valkoisten vankileiriltä vapauduttuaan.

Luokkasodan menetykset
Luokkasodan taisteluissa ja sen jälkiselvittelyissä kuoli nykykäsityksen mukaan yhteensä noin 36 000 suomalaista, joista valkoisia noin 5 200 ja punaisia yli 30 000. Lisäksi menehtyi ulkomaalaisia ja tunnistamattomia henkilöitä noin 2 500.
    Heistä taisteluissa kaatuneiksi luetaan noin 3 500 valkoista ja noin 6 000 punaista, rintamatappiot yhteensä noin 9 500 henkeä.
      Rintamatoiminnan ulkopuolella tapettiin paikalla noin 10 000 punaista ja keskitysleireille näännytettiin lähes 15 000. Tarkkaa lukua ei tiedetä. Tämä selittyy sillä, että valkoisen terrorin uhrit alun perin salattiin ja kiistettiin eikä kattavia lähteitä ole käytettävissä. Punaisten uhrien määrää ei ilmeisesti koskaan voida selvittää täydellisesti. Edes kaikkia hautapaikkoja ei tiedetä.
      Ns. punaisen terrorin uhreina luetellaan nimeltä 1 424 henkilöä.
      Valkoinen ja ns. punainen terrori eivät kuitenkaan olleet yhteismitallisia, sillä valkoinen johto käytti terroria systemaattisesti sodankäyntinsä osana. Julistamalla tappouhkauksia ja niitä toimeenpanemalla pyrittiin luomaan pelkoa ja lamaannusta vastustajissa. Mannerheimin ”Ammutaan paikalla” -päiväkäsky julkaistiin sanomalehdissä ja luettiin valkoisen Suomen kirkoissa – ja sen mukaan toimittiin.
      Sen sijaan Kansanvaltuuskunta ja Punaisen kaartin johto kielsivät vankien ja siviilien surmaamisen. Kuolemantuomio kiellettiin lailla. Siksi valkoisiin kohdistuneet veriteot olivat sattumanvaraista ja kumouksellisten periaatteiden vastaista omankädenoikeutta.
      Punainen ”hirmuhallinto” oli muutenkin pikemminkin lepsu kuin ankara. Työnantajien päämaja toimi normaalimiehityksellä koko työväenvallan ajan keskellä punaisen Suomen pääkaupunkia. STK:n hallitus kokoontui aluksi päivittäin, myöhemmin joka toinen päivä. Se organisoi suojeluskuntia ja yllytti työnantajia sabotoimaan tuotantoa punaisessa Suomessa. Ensi kerran työnantajien toimistossa lopetettiin työt vasta saksalaisen divisioonan aloitettua Helsingin valtauksen 12. huhtikuuta 1918.
      Tuolloin ryömi kellareistaan myös Helsingin suojeluskunta. Kävi ilmi, että työväenvallan aikana kaupungissa oli koottu neljän pataljoonan vahvuinen suojeluskunta, joka oli hankkinut 1 600 kivääriä, 500 revolveria ja 11 konekivääriä. Tämä joukkio riensi sitten jahtaamaan saksalaisten suojissa aseettomia työläisiä Helsingissä ja muualla Uudellamaalla.
Valkoisten kenttäoikeus on toiminut Inkoon Västankvarnissa. Uhrien joukossa ainakin yksi nainen.

Helsingin Leipurien ammattiosasto kärsi raskaita menetyksiä taistelussa vallankumouksen puolesta. Osaston aiemmissa historiikeissa ja Suomen sotasurmat -tietokannassa mainitaan yhteensä 37 leipuria, mutta uhriluku voi olla suurempikin.
      Menehtyneet leipomotyöläiset olivat keskimäärin 32,5-vuotiaita. Nuorin on 17-vuotias Karl Nyström, joka tapettiin nälkään Tammisaaren vankileirillä. Johannes Survonen kaatui 19-vuotiaana Lahdessa ja 20-vuotias Arvid Huovinen mestattiin 24.2.1918 Raudussa. Iäkkäin uhri on 56-vuotias Jussi Kärnä, joka näännytettiin nälkään Hämeenlinnan vankileirillä. Matti Korhonen menehtyi niin ikään Hämeenlinnan leirillä täytettyään 54-vuotta.
      Punakaartiin liittyneet leipurit olivat keskimäärin nuorehkoja työläismiehiä parhaassa iässään. He eivät olleet ”nuoria intoilijoita”, vaan vuoden 1905-sukupolvea, joka oli omaksunut luokkataisteluaatteet Suurlakon taisteluissa 1905–06.
      Vajaa kolmannes menehtyneistä leipomotyöläisistä on merkitty perheellisiksi. Punaorpoja jäi ainakin kymmeneltä. Neljä lasta jäi Vilho Ronkaiselta, kolme Matti Rautiaiselta ja Juho Koivistoiselta.
      Punakaartissa toimi hieman toista sataa leipuria, joista noin kolmannes menehtyi. Leipurit eivät kuitenkaan muodostaneet omaa komppaniaa, kuten monet suuremmat ammattiosastot, vaan liittyivät Helsingin Punakaartin eri osastoihin, kuten kirvesmiesten, laivatelakan tai Jyryn komppanioihin.
      Vainajien kuolinpaikkatiedot osoittavat, että he osallistuivat taisteluihin etupäässä keskisellä rintamalla Pohjois-Hämeen suunnalla ja perääntymisvaiheessa Etelä-Hämeessä. Vain muutama on kaatunut Karjalassa tai Helsingin seudulla, yhtenä heistä Helsingin ammattiosaston kunniajäsen Juho Koivistoinen.

Hautojen häpäisy
Työväenvallan aikana punaisille kaatuneille järjestettiin sankarihautajaisia, joilla kunnioitettiin vallankumouksen puolesta kaatuneita. Helsingissä punaisten sankarihautausmaa perustettiin perinteiselle työväen juhlapaikalle Mäntymäelle, jonne haudattiin ainakin 150 kaatunutta.
      Tappion jälkeen voittajat pakottivat punavangit kaivamaan ylös haudatut toverinsa ja siirtämään heidät valkoisten perustamaan joukkohautaan Malmin hautausmaalle, kortteliin 23.
      Useimmat Helsingin vankileireillä tapetuista haudattiin Santahaminaan, jonne perustettiin valtavat joukkohaudat sen jälkeen, kun seurakunta alkoi vaatia hautausmaksua Malmille haudatuista. Vainajat haudattiin päivittäin keskushietikon länsilaidalle riveihin, joiden päähän lyötiin joka ilta paalu. Hautauksia suoritettiin maaliskuulle 1919, jolloin Suomenlinnan vankileiritoiminta loppui. Paaluja oli kertynyt 52.
      Lähes kaikki vainajat olivat helsinkiläisiä työläisiä. Rivin alkupäässä lepäsi myös mereen ammutun kirjailija Algot Untolan (Maiju Lassilan) jäännökset. Nykytietämyksen mukaan Santahaminaan on haudattu noin 1 400 punaista vainajaa, joista useimpien henkilöllisyys on kyetty selvittämään (vaikka ei vielä julkaistu).
      Hautauksen loputtua Santahaminan sorakummuille ilmaantui silloin tällöin seppeleitä ja ristejäkin, vaikka alue oli suljettua sotilasaluetta.
      Asukkaitten valitettua 1920 esiin tunkevista kalmoista hauta-alue tasattiin ja peitettiin puolen metrin maakerroksella. Samalla jyrättiin hautauspaalut ja muut merkit. Työväenjärjestöjen Tiedonantaja kertoi 1925 hautapaikkojen häpäisystä, kun paikalle oli sijoitettu Uudenmaan rykmentin sikala. Hauta-alueen yli kulki lentokoneiden rullaustie vuoteen 1929 asti. Sen jälkeen koko alue oli pelkkää tasaista Saharaa, ja nopeasti kasvava mäntytaimikko peitti viimeisetkin jäljet. Nykyisin paikalla voi havaita painaumia maan vajottua ajan saatossa vainajien maatuneiden jäänteiden kohdalla.
      Helsingin taisteluissa surmansa saaneet saksalaiset sekä 16 suojeluskuntalaista haudattiin juhlavin menoin Vanhankirkon puistoon. Heidän nimensä on kaiverrettu muistomerkkiin.
      Santahaminan 300 metriä pitkään joukkohautaan kolmeen kerrokseen haudattuja työläisvainajia ei edes laskettu.

29. huhtikuuta 2018

23. Soittokunta soitti Marseljeesin - sitten tulivat voittajat!


Luokkasodan kulku kävi kohti surullista loppuaan, kun Saksan armeija oli iskenyt punaisen Suomen selustaan. Se oli mahdollistanut myös lahtarikaartin operoinnit Tampereen suunnalla.
       Saksan Itämeren divisioonan vallatessa Helsinkiä punaista pääkaupunkia puolustivat viimeisten joukossa naiskaarti Vesilinnanmäellä. Saksalaiselle sotakoneelle urheitten miesten ja naisten vapaaehtoisjoukot eivät mahtaneet mitään.
       Saksan armeija oli järjestänyt mahtipontisen voitonparaatinsa 14. huhtikuuta manifestoidakseen, kuka oli maan todellinen vallanpitäjä. Helsinkiläiset hienostorouvat kiikuttivat sokeria saksalaisten hevosille.
       Valtausta oli seurannut laajat vangitsemiset, joiden yhteydessä loukoistaan ryömineen lahtarikakarat aloittivat massiiviset verilöylyt, kuten viikkoa aiemmin Tampereella.
       Samoihin aikoihin oli alkanut punaisten joukkojen ja siviiliväestön vetäytyminen Länsi-Suomesta. Kohti itää vaelsi kokonaisia kyläkuntia loputtomissa karavaaneissa, joille Punaisen kaartin osastot raivasivat tietä taistellen. Vapun alla pakolaisjoukot saapuivat Lahden edustalle Saksan armeijan ahdistaessa heitä Helsingin ja Loviisan suunnilta.
       Punaiset joukot ja siviilipakolaiset joutuivat saarroksiin Saksan armeijan valloitettua Lahden veristen taistelujen jälkeen 30. huhtikuuta 1918. Felmanin pelloille koottiin 30 000 vangittua punakaartilaista ja siviiliä.

                                                                      * * *

Leipuri Kalle Hummelin oli palvellut sanitäärinä Punaisen Ristin junassa, joka lähti hakemaan haavoittuneita Toijalan asemalta:
       ”Silloin oli Tampereen ja Lempäälän suuret taistelut vielä menossa… Punaisen ristin esikunnasta annettiin meille ankara varoitus että invaliidijunaa ei saa jättää valkoisille. Meillä oli junallinen haavoittuneita, mutta Hämeenlinnaan päästyämme oli rautatie poikki ja juna jäi siihen. Kuljetimme sairaat Hämeenlinnan sairaaloihin. Ratapihalla katselimme kun saksalaisten lentokoneet pommittivat meidän joukkojamme.
       Lähdettiin jalkapatikassa kohti Lahtea, mutta sitten löydettiin hevonen, joka vähän joudutti matkantekoa. Hauhon ja Tuuloksen välimailla tuli viesti, että urheiluseura Jyryn vastaan oli tullut suomalaisia sotarosvoja kolmessa autossa, joita oli 17 miestä ja yksi nainen. Heillä oli punaisten ja valkoisten kortit, sekä rosvottuja pankkikirjoja, rahaa ja arvoesineitä suuret määrät. Tietojen perusteella Jyryn komppania olisi lopettanut rosvoilut.”
       Myöhemmin kerrottiin, että tämä tapaus luettiin jyryläisten eduksi valkoistenkin keskuudessa. Sotarosvoja pidettiin viheliäisistä viheliäisimpänä ihmislajina molemmin puolin.

                                                                    * * *
Fellmanin pelto vappuna 1918.
       ”Hollolan Vesalankylässä tiedettiin, että Salpausselällä oli suuri taistelurintama edessä. Taistelu oli kovaa molemmilla puolilla ja haavoittuneita oli ennestään ja lisää tuli. Sitten tuli huhtikuun viimeinen ja aamuun mennessä tuli tieto, että Lahti oli vallattu ja kaikki oli menetetty.
        Vappuaamuna klo 10 torvisoittokunta soitti Marseljeesin. Sen jälkeen tulivat voittajat ja sanoivat, että nyt olette meidän hallussamme. Ensimmäiseksi vangittiin meidän lääkärit, venäjänkielen tulkki sekä kaksi venäläistä upseeria, sitten tuli saksalaisia sotilaita, jotka ottivat meiltä kaikki arvoesineet, kellot ja sormukset…
       Meidät ajettiin Lahden kaupungin alueelle Felmanin ruohopellolle. Siellä saimme virua ainakin viisi vuorokautta paljaan taivaan alla.  Sieltä haettiin myös miehiä heti ammuttavaksi.
       Sitten meidät siirrettiin Hennalan kasarmeille, sitten paljaalle sementtilattialle nukkumaan… Minä olin jo toivoton ja riutunut, mutta silloin tuli Liljelund sanomaan, että kasarmin pihalla huudetaan ammattileipureita. Ja siitä paikasta meitä oli 6 ammattitoveria ja meidät vietiin yhteen tyhjään leipomoon alustavia töitä tekemään…
       Jo viikon päästä komennettiin meidät kasarmialueelle suurempaan leipomoon, jossa oli suuremmat uunit, mutta ensin kaikki lääkärintarkastukseen ja sitten saunaan... Meitä oli 23 leipuria yhteensä, 3 polttopuun hakkaajaa, 1 nainen keittäjänä ja 2 pyykinpesijänä. Muonituspäällikkö antoi luvan tehdä yhden leivän joka päivä itselle syötäväksi, mutta valtava oli niiden toveriemme määrä, jotka joutuivat näkemään nälkää täyteen ahdetuissa parakeissa.
       Yhtenä iltapäivänä huudettiin forssalaisia vankeja pihalle, ja sen tien tämä ryhmä oli viety yöllä Salpausselän kallion viereen ja kaikki ammuttu konekiväärillä kuoliaaksi, joita oli ollut noin 200 henkilöä…”

                                                                    * * *

Mestaripainija Adam Malm – toinen leipuri, joiden muistitietoa luokkasodan ajoilta on käytettävissämme – toimi maineikkaan Jyryn komppanian päällikkönä maaliskuun alulta alkaen. Huhtikuun alussa jyryläiset oli siirretty Hämeen rintamalle Lempäälän-Vesilahden taisteluihin, joihin osallistui myös leipuri Heikki Mäki Vesilahden komppanian päällikkönä. Sieltä joukot joutuivat kuun loppupuolella vetäytymään Lahden seudulle.
       Jyryläiset taistelivat vielä Saksan Itämeren-divisioonan yksiköitä vastaan, jolloin Malm haavoittui vaikeasti jalkojensa juuressa räjähtäneestä kranaatista. Saksalaiset veivät hänet hevosella tilapäiseen sotasairaalaansa, mistä Malm siirrettiin paria viikkoa myöhemmin Lappeenrannan vankileirille.
       Nähtävästi päätyminen saksalaisten käsiin pelasti miehen hengen, sillä valkoisten kynsissä komppanian päälliköiksi tiedetyt yleensä ammuttiin ilman edes muodollista tutkimista.

                                                                 * * *

Vappuna 1918 Felmanin veripelloilla virui tuhatmäärin suomalaisia työläisiä - miehiä, naisia ja lapsia - surkeissa oloissa. Ympäri vedettiin piikkilankaa ja rajoja vahdittiin konekiväärein. Silti pieni osa vangituista onnistui pakenemaan yleisessä sekasorrossa.
       Nykykäsityksen mukaan pellolle oli lopulta suljettu noin 22 000 ihmistä. Vajaan viikon kuluttua heitä alettiin siirtää Hennalan kasarmeille perustettuun keskitysleiriin sekä vankileirille muuallekin maahan.

1. huhtikuuta 2018

22. Punakaartien sota


Työväenluokan vallankumous oli tapahtunut järjestyneeksi ja jokseenkin verettömästi, mutta porvaristo oli aloittanut vastavallankumouksellisen luokkasodan, ja se jatkui verisenä huhtikuun alkaessa
      Helmikuun alussa muodostunut pitkä ja hajanainen rintama halkoi maan Pohjanlahdelta Laatokkaan. Se kulki loivasti mutkitellen linjan Pori-Vilppula-Heinola-Lappeenranta-Antrea-Rautu pohjoispuolella, seitsemisen peninkulmaa Tampereen yläpuolelta.
      Maaliskuun päättyessä rintamatilanne oli käynyt Punakaartin kannalta kriittiseksi varsinkin Tampereen suunnalla, jossa lahtariarmeija oli käynnistänyt laajan hyökkäyksen saatuaan varmuuden Saksan armeijan iskusta punaisen Suomen selustaan.

                                                                       * * *
Luokkasodan alkaessa punakaartit olivat miesvahvuudeltaan selvästi suojeluskuntia vahvempia ja aseistuksenkin osalta niskan päällä. Mutta urheasti taistelevat kaartilaiset olivat sotataidoiltaan täysin amatöörejä. Vielä pahempi puute oli se, että ammattitaitoinen päällystö puuttui punakaarteilta tyystin.
      Tosin eivät suojelukunnatkaan olleet aluksi järin taistelukyisiä. Vaikka suojelukuntien miesluku oli nimellisesti verraten suuri, taistelutehtäviin heitä ilmoittautui vain kolmisen tuhatta. Aktiivinen värväyskään ei tuottanut kehuttavia tuloksia. Porvaristolle kävi selväksi, että vapaaehtoisvoimin se ei kykene nujertamaan vallankumousta.
      Sen takia Vaasan laiton tynkäsenaatti määräsi voimaan asevelvollisuuden – laittomasti, ilman valiopäivien käsittelyä senkin. Pakko-otoilla lahtariarmeijaan haravoitiin vastahankaisia miehiä Keski-, Itä- ja Pohjois-Suomen pitäjistä, ja heitä alettiin pikakouluttaa Pohjanmaalla.
      Asevelvollispataljoonista valkoinen sodanjohto sai sen miehistön, jonka se saattoi käskeä ja pakottaa sotilaskurin voimalla sisällissotaan suomalaista työväkeä vastaan. Miehille tehtiin selväksi, että ”jos vihollisen luoti ei tapa, oma tappaa”.
      Kouluttajina ja päällystönä porvaristolla oli ammattisotilaita runsaasti: 350 Venäjän keisarillisen armeijan upseeria, Mannerheimista alkaen, lukuisia palkattuja saksalaisia ja ruotsalaisiakin sekä upseereita että vapaaehtoisjoukko-osasto. Ratkaisevan avun lahtariarmeija sai koulutettujen ja tuoretta sotakokemusta omaavien jääkärien saavuttua Saksan apuna Suomeen helmikuussa. Saksa myös aseisti lahtariarmeijaa avokätisesti, mutta ei vastikkeetta. Näin lahtariarmeijan taistelukyky kasvoi nopeasti päivä päivältä.
      Rintamilla suojeluskuntajoukot eivät pyrkineet aluksi juuri muuhun kuin pitämään asemansa ja pidättelemään punaisten painostusta niin kauan, että asevelvollisarmeija oli koulittu hyökkäyskuntoon.

                                                                      * * *
Punakaartit sen sijaan toimivat työväen järjestöperiaatteiden pohjalta vapaaehtoisina amatöörimiehistöinä. Organisaatio oli hajanainen ja komentosuhteet sekavat. Toiminnan alkaessa sotilaallisia suunnitelmia tai strategiaa ei ollut. Punakaartit alkoivat vain tukea paikallista vallanottoa asevoimalla siinä määrin kuin aseistusta oli käytettävissä.
      Helmikuun puolivälistä kaarteja pyrittiin järjestämään selkeämmin sotilaalliseksi organisaatioksi, jossa komppaniat muodostavat pataljoonia, pataljoonat rykmenttejä ja ne edelleen divisioonia jnpp. Käytännössä Punakaarti ei kuitenkaan kykene operoimaan juuri komppaniaa laajemmin muodostelmin.
      Komppaniat olivat joko työpaikoittain, ammattialoittain tai paikkakunnittain muodostettuja liittymiä, joissa vaalittiin samoja kansanvaltaisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteita, joiden takia vallankumoukseen oli lähdettykin. Noudatettiin järjestökuria, vaan ei sotilaskuria. Palkkaa Punakaarti maksoi suunnilleen keskiansion verran, 15 markkaa päivältä.
      Komppaniat valitsivat päälliköt keskuudestaan ja vaihtoivat heitä äänestämällä. Myös rintamatoimia käsiteltiin ja päätettiin kokouksissa jopa kesken operaatioiden. Illansuussa ”päivä tuli täyteen”, asemat jätettiin ja palattiin yöksi majapaikkaan. Lomalle saatettiin lähteä kesken taistelun. Ryhmitykset ja niiden vahvuudet vaihtelivat jatkuvasti. Kukin joukko-osasto hoiti omaa alueettaan parhaaksi katsomallaan tavalla eikä välttämättä huomioinut ylemmän päällystön määräyksiä. Usein niistä ei edes tiedetä, koska viestiyhteydet toimivat huonosti tai ei lainkaan.
      Myös tiedustelu ja suojaus olivat heikoissa kantimissa, huolto toimi puutteellisesti ja reservit puuttuivat. Tämän takia iskuvoima oli heikko.
      Strategisten suunnitelmien puuttuessa Punakaarti menetti sen aloitteen, johon sillä oli mahdollisuus heti toiminnan alkaessa, jolloin lahtariarmeijan muodostaminen oli vasta alkutekijöissään. Selkeästi vähäisemmät suojeluskuntajoukot olisi nähtävästi voitu tuhota ja estää asevelvollisarmeijan muodostaminen, jos kaikki voimat olisi keskitetty hyökkäykseen porvariston tukialueelle Pohjanmaalle. Näin ovat myös valkoisen armeijan upseerit arvioineet myöhemmin.
      Sen sijaan Punakaarteille annettiin ohjeita yleishyökkäyksestä – kaikilla rintamilla samanaikaisesti - heti helmikuun alussa ja uudestaan kuun lopulla. Tuolloinkin hyökkäys tyrehtyi hajanaisena, vaikka rintamalinja työntyi Tampereelta pohjoiseen kohti Haapamäkeä. Sinne muodostui vaikeasti puolustettava silmukka ja samalla laajenevan sodan painopiste. Tavoiteltuun läpimurtoon ja Karjalan radan katkaisun ei kyetty.

                                                                            * * *
Tampere 1918. Lahtarien tykistötuli poltti puutalot ja murensi kivitalot 3.4.1918.
Koulutetusta ja hyvin varustetusta armeijastaan huolimatta porvaristo ei katsonut selviänsä omin voimin, vaan kiirehti toistuvasti Saksan lupaamaa suoraa sotilaallista sekaantumista. 21. helmikuuta kenraali Ludendorf ilmoittikin Saksan suostuneen Vaasan senaatin avunpyyntöön. Valmistelut saksalaisten joukkojen kuljettamiseksi Suomeen oli aloitettu heti.
      Kun porvariston sodanjohto oli saanut varmuuden Saksan armeijan iskusta Punakaartin selustaan, se saattoi aloittaa suurhyökkäyksen, joka tähtäsi punaisten keskisen rintaman murtamiseen ja Tampereen valtaukseen. Nämä taistelut riehuivat kiivaina pääsäisenä sata vuotta sitten.
      Maaliskuun puolivälin jälkeen 12 000 miestä oli vyörynyt kohti Pohjois-Hämettä. Ensin valkoiset joukot matkasivat junilla, sitten reellä ja lopuksi marssien. Hyökkäyksen alkuvaiheissa joukot olivat jokseenkin tasavahvat, mutta lahtarit saivat jatkuvasti täydennystä pakko-otetuista, kun taas punaiset eivät lisäjoukkoja saaneet.
      Punaiset kävivät paikoin kiivaita puolustustaisteluja, mutta ulompi puolustusrengas murtui Länkipohjan veristen taistelujen jälkeen. Taisteluja verisemmiksi muodostuvat kuitenkin niiden jälkiselvittelyt paikkakunnalla toisensa jälkeen.
      Sitkeitä taisteluja käytiin Tampereen sisemmän puolustuskehän asemista. ”Verisenä kiirastorstaina” 28.3. lahtarit ja heitä avustaneet ruotsalaisjoukot kärsivät raskaita tappioita kaupungin puolustajien torjuessa hyökkäystä Kalevankankaalla ja muualla sisäkehällä.
      3.4.1918 valkoisen tykistön 34 putkea syytää terästä ja kuolemaa punaisen Tampereen työläiskortteleihin ja tehdaskeskustaan. Samaan aikaan kenraalimajuri von der Goltzin johtama Saksan Itämeren divisioona nousee maihin Hangossa ja aloittaa etenemisen Helsingin suuntaan.

                                                                      * * *
Helsingin leipurityöläisistä oli tähän mennessä kaatunut Punakaartin riveissä ainakin seitsemän miestä. Useimmat heistä oli haudattu Punaisten sankarihautausmaalle Mäntymäelle.
      Leipuri ja mestaripainija Adam Malmin johtama Jyryn komppania osallistui torjuntataisteluihin Lempäälässä ja siirtyi vetäytymisvaiheessa taistellen Hämeenlinnan ja Valkeakosken kautta Lahden rintamalle.