24. Väinö I, Suomen porvariston kuningas

Tasan sata vuotta sitten laittoman tynkäeduskunnan oikeisto teki Suomesta kungaskunnan ja valitsi Suomen kuninkaaksi erään Friedrich Karl Ludwig Konstantin von Hessen-Kasselin, joka oli kaukaista sukua Saksan keisarille.

      Kun eduskunta oli kokoontunut luokkasodan päätyttyä Helsinkiin, mukaan pääsi vain yksi sosialidemokraattinen edustaja, Matti Paasivuori. Edellisenä vuonna valituista 92 työväen kansanedustajasta viisi oli ammuttu ja 45 suljettu vankileireille. Muutama oli paennut Venäjälle, ja loppuja jahdattiin ympäri maata. Oikeisto piti silti yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittua eduskuntaa epäilyttävänä, koska pelkäsi sosialistien saavan uudelleen vaikutusvaltaa harvennuksesta huolimatta.

      Siksi se pyrki heikentämään parlamenttia ja vahvistamaan siitä riippumatonta hallintovaltaa. Siksi se tavoitteli mm. äänioikeuden rajoittamista varallisuuden mukaan sekä etuoikeuksiensa vakuudeksi monarkiaa.

Saksan vasalliksi isänmaallisuudellaan melskaava porvaristo oli alistunut jo anellessaan Saksan armeijaa kukistamaan oman maansa työläisiä. Tämä virallistettiin rauhansopimuksella, jolla Saksan armeija sai vapaan oikeuden toimia Suomessa ja kontrolloida maan asevoimia. Saksa sai myös Suomen talouselämän ja ulkomaankaupan valvontaoikeuden. Ja myös kuninkaan, kun tynkäeduskunnan 64 jäsentä valitsi kyseisen Hessenin prinssin Suomen perinnölliseksi kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918 tasavaltalaisporvarien boikotoidessa äänestystä.

      Saatuaan kuninkaansa Suomen herrat alkoivat suunnitella itsestään kuningaskunnan aatelissäätyä. Akseli Gallen-Kallela palkattiin suunnittelemaan hoviasuja sekä kruunua Suomen kuninkaalle, josta alettiin käyttää nimeä Väinö I. Viralliseksi arvonimeksi ehdotettiin: ”Kaarle I, Suomen ja Karjalan kuningas, Ahvenanmaan herttua, Lapinmaan suuriruhtinas, Kalevalan ja Pohjolan isäntä”.

                                                                       * * *

Ennen tätä surkeaa näytelmää oli eletty kauhujen kesä, kun porvaristo hukutti työväen vallankumouksen verivirtoihin.

      Päämajan tutkimusosaston päällikön, majuri Gustav Aminoffin ohjeiden mukaisesti paikalliset suojeluskunnat puhdistivat ensin omat pitäjänsä, kuulustelivat ja ampuivat vangittuja paikalla ja hakivat lisää uhreja vankileireiltä.

      Helsingissä puhdistukset ulotettiin ”Sörnäisten viimeiseen kotiin asti”. Vangitsemisen syyksi riitti huhu, että henkilö on osallistunut työväenjärjestöjen toimintaan. Vankeja koottiin vankiloihin ja kouluille ja marssitettiin Kauppatorille, josta heidät siirrettiin laivoilla Suomenlinnaan. Teloitukset alkoivat täälläkin välittömästi, joko ns. kenttäoikeuden päätöksillä tai ilman.

      Helsingissä teloituksia koordinoi kenraalimajuri Gösta Theslöf, jonka Mannerheim oli asettanut pääkaupungin käskynhaltijaksi. Ammuttavia seuloivat John Dittmarin johtama tutkimuskomissio, Wäinö Takasen johtama poliisilaitoksen etsivä osasto sekä maisteri P. H. Norrménin johtama esikunnan tiedusteluosasto. Teloitukset määräsi Theslöf ja ne toimitutti komendantti Carl von Wendt.  Teloittajat valittiin suojelsukuntalaisista. Vankeja ammuttiin ensin Suomenlinnassa Kustaanmiekan muureja vasten, sitten myös Santahaminassa.

      Valtavat joukkohaudat perustettiin Santahaminaan sen jälkeen, kun seurakunta alkoi vaatia hautausmaksua Malmille haudatuista.

      Helsingissä punavankien luku nousi kesäkuun lopussa yli 13 000:een, koko maassa 80 000:een.

      Tynkäeduskunta päätti tuomita jokaisen vangin erikseen ja pitää heidät vangittuna tuomionlukuun saakka. Tähän tarvittiin erityinen tuomiomylly ja laaja keskitysleirijärjestelmä. Se merkitsi myös laajamittaista nälkään näännytystä, koska vangituille ei toimitettu riittävästi ravintoa.

      Suurin osa vangeista kärsi erittäin vakavasta aliravitsemuksesta, jota tahallisesti pahennettiin kieltämällä omaisten lähettämät ruokapaketit vangeille. Joukkokuolemista huolimatta kielto oli voimassa Helsingissä elokuulle asti.

                                                                       * * *

Terrori piti verhota laillisuuden kaapuun ulkomaisten ja osin kotimaistenkin vastalauseiden takia. Sitä varten kesäkuussa 1918 asetettiin erikoistuomioistuimeksi ns. valtiorikosoikeudet. Tuomioita suoltamaan valjastettiin maan koko juristikunta, yli 1 000 lakimiestä. Tuomioita luettiin yli 70 000, käsittelyaika keskimäärin vajaa tunti. Perusteluksi merkittiin yleensä maanpetos, valtiopetos tai avunanto näihin. Näytöksi riitti suojeluskunnan lausunto. Virallisia kuolemantuomioita määrättiin 555. Ellei tuomittu anonut armoa, teloitus tapahtui välittömästi.

      Vankilatuomion saaneilta evättiin lisäksi kansalaisluottamus, yleensä vähintään 10 vuodeksi. Heidän kerrotaan kuitanneen: ”Oli tuttu tuomari, pääsin elinkautisella.”

      Tahtia ei haitannut tuomioiden laillisuusongelma. Sen paremmin kenttä- kuin valtiorikosoikeudet eivät perustuneet Suomen lakiin eivätkä oikeusvaltion periaatteisiin. Tuomioita jakoivat taatusti valkoiset osalliset. Ratkaisevaa ei ollut syytetyn toiminta, vaan hänen mielipiteensä ja toimintansa työväenliikkeessä. Jukka Kekkosen mukaan ”voittajien tavoitteena oli vastustajan perinpohjainen nujertaminen ja kostaminen, sanalla sanoen puhdistus”

      Heinäkuussa tynkäeduskunta oli myöntänyt valtuudet punavankien lähettämiseksi pakkotyöhön Saksaan. Vankeja oli tarkoitus käyttää kaivostöissä vastineeksi Saksan toimittamasta kalilannoitteesta. Ensimmäinen laivalastillinen oli jo koottu Hangon satamaan, kun hankkeesta luovuttiin suomalaisten työnantajien havaittua maahan syntyneen vaikean työvoimapulan.

Sen sekä lisääntyneen arvostelun johdosta punavankeja alettiin vapauttaa vuoden 1918 lopulla.

18-vuotias Johannes Nieminen valkoisten vankileiriltä vapauduttuaan.

Luokkasodan menetykset

Luokkasodan taisteluissa ja sen jälkiselvittelyissä kuoli nykykäsityksen mukaan yhteensä noin 36 000 suomalaista, joista valkoisia noin 5 200 ja punaisia yli 30 000. Lisäksi menehtyi ulkomaalaisia ja tunnistamattomia henkilöitä noin 2 500.

    Heistä taisteluissa kaatuneiksi luetaan noin 3 500 valkoista ja noin 6 000 punaista, rintamatappiot yhteensä noin 9 500 henkeä.

      Rintamatoiminnan ulkopuolella tapettiin paikalla noin 10 000 punaista ja keskitysleireille näännytettiin lähes 15 000. Tarkkaa lukua ei tiedetä. Tämä selittyy sillä, että valkoisen terrorin uhrit alun perin salattiin ja kiistettiin eikä kattavia lähteitä ole käytettävissä. Punaisten uhrien määrää ei ilmeisesti koskaan voida selvittää täydellisesti. Edes kaikkia hautapaikkoja ei tiedetä.

      Ns. punaisen terrorin uhreina luetellaan nimeltä 1 424 henkilöä.

      Valkoinen ja ns. punainen terrori eivät kuitenkaan olleet yhteismitallisia, sillä valkoinen johto käytti terroria systemaattisesti sodankäyntinsä osana. Julistamalla tappouhkauksia ja niitä toimeenpanemalla pyrittiin luomaan pelkoa ja lamaannusta vastustajissa. Mannerheimin ”Ammutaan paikalla” -päiväkäsky julkaistiin sanomalehdissä ja luettiin valkoisen Suomen kirkoissa – ja sen mukaan toimittiin.

      Sen sijaan Kansanvaltuuskunta ja Punaisen kaartin johto kielsivät vankien ja siviilien surmaamisen. Kuolemantuomio kiellettiin lailla. Siksi valkoisiin kohdistuneet veriteot olivat sattumanvaraista ja kumouksellisten periaatteiden vastaista omankädenoikeutta.

      Punainen ”hirmuhallinto” oli muutenkin pikemminkin lepsu kuin ankara. Työnantajien päämaja toimi normaalimiehityksellä koko työväenvallan ajan keskellä punaisen Suomen pääkaupunkia. STK:n hallitus kokoontui aluksi päivittäin, myöhemmin joka toinen päivä. Se organisoi suojeluskuntia ja yllytti työnantajia sabotoimaan tuotantoa punaisessa Suomessa. Ensi kerran työnantajien toimistossa lopetettiin työt vasta saksalaisen divisioonan aloitettua Helsingin valtauksen 12. huhtikuuta 1918.

      Tuolloin ryömi kellareistaan myös Helsingin suojeluskunta. Kävi ilmi, että työväenvallan aikana kaupungissa oli koottu neljän pataljoonan vahvuinen suojeluskunta, joka oli hankkinut 1 600 kivääriä, 500 revolveria ja 11 konekivääriä. Tämä joukkio riensi sitten jahtaamaan saksalaisten suojissa aseettomia työläisiä Helsingissä ja muualla Uudellamaalla.

Valkoisten kenttäoikeus on toiminut Inkoon Västankvarnissa. Uhrien joukossa ainakin yksi nainen.

Helsingin Leipurien ammattiosasto kärsi raskaita menetyksiä taistelussa vallankumouksen puolesta. Osaston aiemmissa historiikeissa ja Suomen sotasurmat -tietokannassa mainitaan yhteensä 37 leipuria, mutta uhriluku voi olla suurempikin.

      Menehtyneet leipomotyöläiset olivat keskimäärin 32,5-vuotiaita. Nuorin on 17-vuotias Karl Nyström, joka tapettiin nälkään Tammisaaren vankileirillä. Johannes Survonen kaatui 19-vuotiaana Lahdessa ja 20-vuotias Arvid Huovinen mestattiin 24.2.1918 Raudussa. Iäkkäin uhri on 56-vuotias Jussi Kärnä, joka näännytettiin nälkään Hämeenlinnan vankileirillä. Matti Korhonen menehtyi niin ikään Hämeenlinnan leirillä täytettyään 54-vuotta.

      Punakaartiin liittyneet leipurit olivat keskimäärin nuorehkoja työläismiehiä parhaassa iässään. He eivät olleet ”nuoria intoilijoita”, vaan vuoden 1905-sukupolvea, joka oli omaksunut luokkataisteluaatteet Suurlakon taisteluissa 1905–06.

      Vajaa kolmannes menehtyneistä leipomotyöläisistä on merkitty perheellisiksi. Punaorpoja jäi ainakin kymmeneltä. Neljä lasta jäi Vilho Ronkaiselta, kolme Matti Rautiaiselta ja Juho Koivistoiselta.

      Punakaartissa toimi hieman toista sataa leipuria, joista noin kolmannes menehtyi. Leipurit eivät kuitenkaan muodostaneet omaa komppaniaa, kuten monet suuremmat ammattiosastot, vaan liittyivät Helsingin Punakaartin eri osastoihin, kuten kirvesmiesten, laivatelakan tai Jyryn komppanioihin.

      Vainajien kuolinpaikkatiedot osoittavat, että he osallistuivat taisteluihin etupäässä keskisellä rintamalla Pohjois-Hämeen suunnalla ja perääntymisvaiheessa Etelä-Hämeessä. Vain muutama on kaatunut Karjalassa tai Helsingin seudulla, yhtenä heistä Helsingin ammattiosaston kunniajäsen Juho Koivistoinen.

Hautojen häpäisy

Työväenvallan aikana punaisille kaatuneille järjestettiin sankarihautajaisia, joilla kunnioitettiin vallankumouksen puolesta kaatuneita. Helsingissä punaisten sankarihautausmaa perustettiin perinteiselle työväen juhlapaikalle Mäntymäelle, jonne haudattiin ainakin 150 kaatunutta.

      Tappion jälkeen voittajat pakottivat punavangit kaivamaan ylös haudatut toverinsa ja siirtämään heidät valkoisten perustamaan joukkohautaan Malmin hautausmaalle, kortteliin 23.

      Useimmat Helsingin vankileireillä tapetuista haudattiin Santahaminaan, jonne perustettiin valtavat joukkohaudat sen jälkeen, kun seurakunta alkoi vaatia hautausmaksua Malmille haudatuista. Vainajat haudattiin päivittäin keskushietikon länsilaidalle riveihin, joiden päähän lyötiin joka ilta paalu. Hautauksia suoritettiin maaliskuulle 1919, jolloin Suomenlinnan vankileiritoiminta loppui. Paaluja oli kertynyt 52.

      Lähes kaikki vainajat olivat helsinkiläisiä työläisiä. Rivin alkupäässä lepäsi myös mereen ammutun kirjailija Algot Untolan (Maiju Lassilan) jäännökset. Nykytietämyksen mukaan Santahaminaan on haudattu noin 1 400 punaista vainajaa, joista useimpien henkilöllisyys on kyetty selvittämään (vaikka ei vielä julkaistu).

      Hautauksen loputtua Santahaminan sorakummuille ilmaantui silloin tällöin seppeleitä ja ristejäkin, vaikka alue oli suljettua sotilasaluetta.

      Asukkaitten valitettua 1920 esiin tunkevista kalmoista hauta-alue tasattiin ja peitettiin puolen metrin maakerroksella. Samalla jyrättiin hautauspaalut ja muut merkit. Työväenjärjestöjen Tiedonantaja kertoi 1925 hautapaikkojen häpäisystä, kun paikalle oli sijoitettu Uudenmaan rykmentin sikala. Hauta-alueen yli kulki lentokoneiden rullaustie vuoteen 1929 asti. Sen jälkeen koko alue oli pelkkää tasaista Saharaa, ja nopeasti kasvava mäntytaimikko peitti viimeisetkin jäljet. Nykyisin paikalla voi havaita painaumia maan vajottua ajan saatossa vainajien maatuneiden jäänteiden kohdalla.

      Helsingin taisteluissa surmansa saaneet saksalaiset sekä 16 suojeluskuntalaista haudattiin juhlavin menoin Vanhankirkon puistoon. Heidän nimensä on kaiverrettu muistomerkkiin.

      Santahaminan 300 metriä pitkään joukkohautaan kolmeen kerrokseen haudattuja työläisvainajia ei edes laskettu.