22. Punakaartien sota

Työväenluokan vallankumous oli tapahtunut järjestyneeksi ja jokseenkin verettömästi, mutta porvaristo oli aloittanut vastavallankumouksellisen luokkasodan, ja se jatkui verisenä huhtikuun alkaessa

      Helmikuun alussa muodostunut pitkä ja hajanainen rintama halkoi maan Pohjanlahdelta Laatokkaan. Se kulki loivasti mutkitellen linjan Pori-Vilppula-Heinola-Lappeenranta-Antrea-Rautu pohjoispuolella, seitsemisen peninkulmaa Tampereen yläpuolelta.

      Maaliskuun päättyessä rintamatilanne oli käynyt Punakaartin kannalta kriittiseksi varsinkin Tampereen suunnalla, jossa lahtariarmeija oli käynnistänyt laajan hyökkäyksen saatuaan varmuuden Saksan armeijan iskusta punaisen Suomen selustaan.

                                                                       * * *

Luokkasodan alkaessa punakaartit olivat miesvahvuudeltaan selvästi suojeluskuntia vahvempia ja aseistuksenkin osalta niskan päällä. Mutta urheasti taistelevat kaartilaiset olivat sotataidoiltaan täysin amatöörejä. Vielä pahempi puute oli se, että ammattitaitoinen päällystö puuttui punakaarteilta tyystin.

      Tosin eivät suojelukunnatkaan olleet aluksi järin taistelukyisiä. Vaikka suojelukuntien miesluku oli nimellisesti verraten suuri, taistelutehtäviin heitä ilmoittautui vain kolmisen tuhatta. Aktiivinen värväyskään ei tuottanut kehuttavia tuloksia. Porvaristolle kävi selväksi, että vapaaehtoisvoimin se ei kykene nujertamaan vallankumousta.

      Sen takia Vaasan laiton tynkäsenaatti määräsi voimaan asevelvollisuuden – laittomasti, ilman valiopäivien käsittelyä senkin. Pakko-otoilla lahtariarmeijaan haravoitiin vastahankaisia miehiä Keski-, Itä- ja Pohjois-Suomen pitäjistä, ja heitä alettiin pikakouluttaa Pohjanmaalla.

      Asevelvollispataljoonista valkoinen sodanjohto sai sen miehistön, jonka se saattoi käskeä ja pakottaa sotilaskurin voimalla sisällissotaan suomalaista työväkeä vastaan. Miehille tehtiin selväksi, että ”jos vihollisen luoti ei tapa, oma tappaa”.

      Kouluttajina ja päällystönä porvaristolla oli ammattisotilaita runsaasti: 350 Venäjän keisarillisen armeijan upseeria, Mannerheimista alkaen, lukuisia palkattuja saksalaisia ja ruotsalaisiakin sekä upseereita että vapaaehtoisjoukko-osasto. Ratkaisevan avun lahtariarmeija sai koulutettujen ja tuoretta sotakokemusta omaavien jääkärien saavuttua Saksan apuna Suomeen helmikuussa. Saksa myös aseisti lahtariarmeijaa avokätisesti, mutta ei vastikkeetta. Näin lahtariarmeijan taistelukyky kasvoi nopeasti päivä päivältä.

      Rintamilla suojeluskuntajoukot eivät pyrkineet aluksi juuri muuhun kuin pitämään asemansa ja pidättelemään punaisten painostusta niin kauan, että asevelvollisarmeija oli koulittu hyökkäyskuntoon.

                                                                      * * *

Punakaartit sen sijaan toimivat työväen järjestöperiaatteiden pohjalta vapaaehtoisina amatöörimiehistöinä. Organisaatio oli hajanainen ja komentosuhteet sekavat. Toiminnan alkaessa sotilaallisia suunnitelmia tai strategiaa ei ollut. Punakaartit alkoivat vain tukea paikallista vallanottoa asevoimalla siinä määrin kuin aseistusta oli käytettävissä.

      Helmikuun puolivälistä kaarteja pyrittiin järjestämään selkeämmin sotilaalliseksi organisaatioksi, jossa komppaniat muodostavat pataljoonia, pataljoonat rykmenttejä ja ne edelleen divisioonia jnpp. Käytännössä Punakaarti ei kuitenkaan kykene operoimaan juuri komppaniaa laajemmin muodostelmin.

      Komppaniat olivat joko työpaikoittain, ammattialoittain tai paikkakunnittain muodostettuja liittymiä, joissa vaalittiin samoja kansanvaltaisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteita, joiden takia vallankumoukseen oli lähdettykin. Noudatettiin järjestökuria, vaan ei sotilaskuria. Palkkaa Punakaarti maksoi suunnilleen keskiansion verran, 15 markkaa päivältä.

      Komppaniat valitsivat päälliköt keskuudestaan ja vaihtoivat heitä äänestämällä. Myös rintamatoimia käsiteltiin ja päätettiin kokouksissa jopa kesken operaatioiden. Illansuussa ”päivä tuli täyteen”, asemat jätettiin ja palattiin yöksi majapaikkaan. Lomalle saatettiin lähteä kesken taistelun. Ryhmitykset ja niiden vahvuudet vaihtelivat jatkuvasti. Kukin joukko-osasto hoiti omaa alueettaan parhaaksi katsomallaan tavalla eikä välttämättä huomioinut ylemmän päällystön määräyksiä. Usein niistä ei edes tiedetä, koska viestiyhteydet toimivat huonosti tai ei lainkaan.

      Myös tiedustelu ja suojaus olivat heikoissa kantimissa, huolto toimi puutteellisesti ja reservit puuttuivat. Tämän takia iskuvoima oli heikko.

      Strategisten suunnitelmien puuttuessa Punakaarti menetti sen aloitteen, johon sillä oli mahdollisuus heti toiminnan alkaessa, jolloin lahtariarmeijan muodostaminen oli vasta alkutekijöissään. Selkeästi vähäisemmät suojeluskuntajoukot olisi nähtävästi voitu tuhota ja estää asevelvollisarmeijan muodostaminen, jos kaikki voimat olisi keskitetty hyökkäykseen porvariston tukialueelle Pohjanmaalle. Näin ovat myös valkoisen armeijan upseerit arvioineet myöhemmin.

      Sen sijaan Punakaarteille annettiin ohjeita yleishyökkäyksestä – kaikilla rintamilla samanaikaisesti - heti helmikuun alussa ja uudestaan kuun lopulla. Tuolloinkin hyökkäys tyrehtyi hajanaisena, vaikka rintamalinja työntyi Tampereelta pohjoiseen kohti Haapamäkeä. Sinne muodostui vaikeasti puolustettava silmukka ja samalla laajenevan sodan painopiste. Tavoiteltuun läpimurtoon ja Karjalan radan katkaisun ei kyetty.

                                                                            * * *

Tampere 1918. Lahtarien tykistötuli poltti puutalot ja murensi kivitalot 3.4.1918.

Koulutetusta ja hyvin varustetusta armeijastaan huolimatta porvaristo ei katsonut selviänsä omin voimin, vaan kiirehti toistuvasti Saksan lupaamaa suoraa sotilaallista sekaantumista. 21. helmikuuta kenraali Ludendorf ilmoittikin Saksan suostuneen Vaasan senaatin avunpyyntöön. Valmistelut saksalaisten joukkojen kuljettamiseksi Suomeen oli aloitettu heti.

      Kun porvariston sodanjohto oli saanut varmuuden Saksan armeijan iskusta Punakaartin selustaan, se saattoi aloittaa suurhyökkäyksen, joka tähtäsi punaisten keskisen rintaman murtamiseen ja Tampereen valtaukseen. Nämä taistelut riehuivat kiivaina pääsäisenä sata vuotta sitten.

      Maaliskuun puolivälin jälkeen 12 000 miestä oli vyörynyt kohti Pohjois-Hämettä. Ensin valkoiset joukot matkasivat junilla, sitten reellä ja lopuksi marssien. Hyökkäyksen alkuvaiheissa joukot olivat jokseenkin tasavahvat, mutta lahtarit saivat jatkuvasti täydennystä pakko-otetuista, kun taas punaiset eivät lisäjoukkoja saaneet.

      Punaiset kävivät paikoin kiivaita puolustustaisteluja, mutta ulompi puolustusrengas murtui Länkipohjan veristen taistelujen jälkeen. Taisteluja verisemmiksi muodostuvat kuitenkin niiden jälkiselvittelyt paikkakunnalla toisensa jälkeen.

      Sitkeitä taisteluja käytiin Tampereen sisemmän puolustuskehän asemista. ”Verisenä kiirastorstaina” 28.3. lahtarit ja heitä avustaneet ruotsalaisjoukot kärsivät raskaita tappioita kaupungin puolustajien torjuessa hyökkäystä Kalevankankaalla ja muualla sisäkehällä.

      3.4.1918 valkoisen tykistön 34 putkea syytää terästä ja kuolemaa punaisen Tampereen työläiskortteleihin ja tehdaskeskustaan. Samaan aikaan kenraalimajuri von der Goltzin johtama Saksan Itämeren divisioona nousee maihin Hangossa ja aloittaa etenemisen Helsingin suuntaan.

                                                                      * * *

Helsingin leipurityöläisistä oli tähän mennessä kaatunut Punakaartin riveissä ainakin seitsemän miestä. Useimmat heistä oli haudattu Punaisten sankarihautausmaalle Mäntymäelle.

      Leipuri ja mestaripainija Adam Malmin johtama Jyryn komppania osallistui torjuntataisteluihin Lempäälässä ja siirtyi vetäytymisvaiheessa taistellen Hämeenlinnan ja Valkeakosken kautta Lahden rintamalle.