 |
| Venäjän Kansankomissaarien neuvoston päätös 31.12.1917, joka merkitsi Suomen itsenäistymistä. |
Uutinen eduskunnassa 6.12.1917 hyväksytystä senaatin
laatimasta julistuksesta, joka koski Suomen valtiollista asemaa, herätti vain
vähäistä huomiota maamme sanomalehdissä. Ulkomailla se kuitattiin muutamissa
lehdissä lyhyin yhden palstan sähkeuutisin.
Perin onnetonta ja ulkoaohjattua
sekoilua olikin sen senaatin toiminta, jota tänään juhlitaan
itsenäisyyssenaattina.
***
Jo senaatin itsensä (hallituksen)
asema oli kyseenalainen ja vähemmän kunniakas.
Eduskunta oli hyväksynyt
heinäkuussa 1917 valtalain, jolla eduskunta itse asettui korkeimman vallan
haltijaksi Suomessa. Tämä merkitsi Suomen sisäistä
itsenäistymistä, vaikka ei vielä varsinaista eroa Venäjästä. Suomen porvaristo
vastusti valtalakia kynsin hampain ja suostui sen hyväksymään vasta työläisten
joukkoliikkeen painostamana.
Mutta
porvaristo luopui valtalain kautta saavutetusta itsenäisyydestä heti, kun näki
sen mahdolliseksi. Vehkeilemällä valtalain Kerenskin hallituksen
vahvistettavaksi ja hyväksymällä sen määräämän eduskunnan hajotuksen porvaristo
tunnusti Venäjän hallituksen korkeimman vallan haltijaksi juuri hyväksymänsä
valtalain vastaisesti.
Näin
porvaristo petti ensimmäisen kerran Suomen itsenäisyyden jo ennen, kuin se
ehdittiin varsinaisesti saavuttaakaan.
Sosialidemokraatit
eivät tunnustaneet Venäjän sotaväen turvin järjestettyjä vaaleja eikä siis
laittomien vaalien avulla muodostettua (porvarienemmistöistä) eduskuntaa - eikä
myöskään sen asettamaa senaattia (hallitusta).
***
Maamme puolueista vain SDP kannatti
itsenäisyyttä, ja sen edustajat kävivät asiasta neuvotteluja Venäjän
bolsevikkien kanssa jo ennen Lokakuun vallankumousta. Kansojen
itsemääräämisperiaatteensa mukaisesti bolsevikit vahvistivat kannattavansa
Suomen itsenäisyyttä Suomen kansan tätä halutessa - ainoina Venäjän puolueista.
Täyden itsenäisyyden kannalla olivat ainoastaan vallankumoukselliset
sosialistit sekä Suomessa että Venäjällä.
Lokakuun
vallankumouksen jälkeen Suomen porvarin kanta muuttui. Nyt se pyrki kiireesti
irtautumaan Venäjästä, koska ei voinut enää luottaa sen hallinnon tukeen.
Oikeistoporvaristo
pyrki eroon myös eduskunnasta, koska ei voinut sen kautta toteuttaa luokkapolitiikkansa täysimääräisesti. Siksi
porvaristo teetti päätöksen eduskunnan vallan siirtämisestä kolmimiehiselle
valtiohoitajakunnalle. Sosialistit totesivat tämän laittomaksi vallankaappaus-
ja diktatuurihankkeeksi ja asettivat sitä vastaan Me vaadimme -ohjelman ja sen
osana valtalain vahvistamisen.
Taaskaan
porvaristo ei halunnut hyväksyä valtalakia - eikä sen sisältämää
eduskuntavaltaisen itsenäisyyden periaatetta. Mutta Suurlakon tuloksena
porvaristo joutui tähän myöntymään samoin kuin perumaan
valtionhoitajahankkeensa. Sen mentyä myttyyn porvaristo alkoi puuhata uutta
senaattia Svinhufvudin johdolla.
Kärkevien
ristiriitojen repimässä maassa porvaristo ei edes pyrkinyt sovitteluun eikä
yhteiseen asiain hoitoon, vaan nimesi Svinhufvudin senaatin pelkästään
porvaripolitiikoista. Sosialistien jättäminen ulos hallituksesta kärjisti
entisestään vastakkainasettelua ja työväestön epäluottamusta parlamentaariseen
toimintaan.
Svinhufvudin
senaatti jatkoi irtautumispyrkimyksiä Venäjästä. Se ei kuitenkaan ajanut
itsenäisyyttä periaatteesta, vaan sosialismin pelosta.
Juonitteluaan
senaatti jatkoi hyväksymällä omissa nimissään julkilausuman Suomen valtiollisen
aseman järjestämisestä, jota voitiin pitää sisällöltään itsenäisyyteen
tähtäävänä. Svinhufvud luki tämän julistuksen eduskunnalle ilmoitusasiana
(tiedonantona) 4. joulukuuta 1917, ja senaatti julkaisi sen myös julistuksena
Suomen kansalle.
Sosialidemokraatit
esittivät jyrkän vastalauseensa, koska senaatti oli käyttänyt omavaltaisesti
eduskunnalle kuuluvaa valtaa.
Vasta
kun Saksan ja muiden ulkovaltojen konsulit ilmoittivat - kuten eräät
suomalaiset lainoppineetkin - että julistus ei ollut pätevä ilman korkeinta
valtaa käyttävän eduskunnan hyväksymistä, Svinhufvudin senaatti toi julistuksen
eduskunnan käsiteltäväksi 6. joulukuuta. Siitäkin piti äänestää, luvuin 100-88,
koska porvarijohto ei suostunut sosialistien esittämään yhteiseen valmisteluun
ja itsenäistymiseen Venäjän kanssa sopien.
Sosialistien
ehdotuksessa sanottiin:
"Suomen
korkeimman valtiovallan haltijana lausuu Suomen eduskunta periaatteen, että
Suomi on oleva riippumaton tasavalta. Tämä riippumattomuus on koetettava
toteuttaa sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaansaatavalla
sopimuksella."
Mutta Svinhufvud
siis saneli linjaksi yksipuolisen julistuksen neuvottelematta Venäjän kanssa,
koska ei halunnut tunnustaa Venäjän neuvostohallitusta, vaan kaataa sen.
***
Jonkin valtakunnan osan
julistautumisella valtiollisesti itsenäiseksi ei kuitenkaan ole arvoa, ellei
itsenäisyys ole muiden valtioiden tunnustama. Siksi porvarijohto pyysi Saksan
ja Ruotsin edustajilta itsenäisyyden tunnustamista samalla, kun aneli jälleen
näiden maiden sotavoimia Suomeen - tämäkin eduskunnan selän takana.
Kummankin maan puolesta
ilmoitettiin, etteivät ne voi tunnustaa Suomen itsenäisyyttä ennen kuin Venäjä
on sen tunnustanut. Muutkin ulkovallat ilmoittivat
noudattavansa kansainvälistä periaatetta: Suomen tuli saada tunnustus
itsenäisyydelleen ensin emämaaltaan, vasta sen jälkeen muut valtiot
saattaisivat sen tunnustaa.
Itsensä
aiheuttamassa umpikujassa Svinhufvudin senaatti taipui lähettämään
tunnustelulähetystön Pietariin, mutta senkin vasta saksalaisten kehotuksesta.
Vieläkään ei kelvannut yhteinen lähetystö sosialistien kanssa, vaikka nämä
olivat jo varmistaneet neuvosto-hallituksen myönteisen kannan.
Lähetystö
tapasi 28.12. Smolnassa kansankomissaarien neuvoston puhemiehen V.I. Leninin.
Suomalaisten tiedustelleessa muodollisuuksia Lenin vastasi: "Se
on sangen yksinkertaista. Hallituksenne kirjoittaa meille kirjeen, johon heti
vastataan".
***
Kaksi päivää myöhemmin
Svinhufvudin johtama senaatin valtuuskunta saapui Pietariin jättääkseen
virallisen pyynnön Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Mutta taas oli
tunaroitu: kirjelmä oli osoitettu Venäjän hallitukselle - ei
kansankomissaarien neuvostolle. Koska kirjelmä oli osoitettu väärään
osoitteeseen, kansankomissaarien neuvosto ei ottanut
sitä vastaan.
Idman
laatimaan hätäpäissään uutta pyyntöä. Se voitiin luovuttaa Smolnassa seuraavana
eli vuoden viimeisenä päivänä. Pitkähkön odottelun jälkeen juuri ennen
vuodenvaihdetta kansliapäällikkö toi tunnustuskirjeen hermostuneina odottaville
suomalaisille: kansankomissaarien neuvosto oli hyväksynyt yksimielisesti Suomen
itsenäisyyden.
Nyt
Svinhufvud halusi kiittää henkilökohtaisesti Leniniä, ja pienen odottelun
jälkeen hän saapuikin. Miehet kättelivät ja Leninin kädenpuristus sinetöi
Suomen itsenäisyyden.
Työläis-
ja sotilasneuvostojen keskuskomitea - Neuvosto-Venäjän parlamentti - vahvisti
vielä Suomen itsenäisyyden 4. tammikuuta 1918. Tämän jälkeen Ranska, Ruotsi ja
vähitellen muutkin maat sen tunnustivat.
Suomea
voitiin pitää itsenäisenä, mutta ei suinkaan Svinhufvudin
"itsenäisyyssenaatin" määrätietoisen toiminnan ansiosta.
***
Itsenäisyysjulistukseen senaatti
ajautui reagointina ulkoisten olosuhteiden muutoksiin - ja Saksan ohjailemana.
Senaatin toiminnassa piirtyy esiin päinvastoin itsenäisyyden toissijaisuus.
Sitä tärkeämpää sille oli porvariston luokkavallan turvaaminen. Siitä selittyy
porvarijohdon itsepintainen pyrkimys toimia omavaltaisesti sivuuttaen eduskunta
ja yrittämättäkään sopia työväenliikkeen kanssa. Svinhufvudin senaatti
suuntautui jo kansalaissotaan työväenluokan ja sen järjestöjen nujertamiseksi,
mutta eduskunnan kautta se ei olisi onnistunut.
Luokkaetujensa
vaatiessa se oli valmis uhraamaan myös itsenäisyyden ja alistumaan vieraan
vallan käskyläiseksi, kuten jatkossakin tulemme näkemään.
6.12. oli vain osa Suomen
sekavaa itsenäistymisprosessia. Itsenäisyyspäiväksi se nimettiin kompromissina
1919.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti