9. Rovasti alas ja urkuri ulos Kallion kirkossa

Leivän jontusta Helsingissä toukokuussa 1917 (MV).

Sata vuotta sitten ajatus Suomen itsenäisyydestä saa laajenevaa kannatusta eri yhteiskuntapiireissä. Sosialistit asettuvat yhä selkeämmin täyden itsenäisyyden kannalle, ja samansuuntaisesti alkaa asennoitua myös osa porvarillisista ryhmistä. 15.5. Pravdassa ilmestyy Venäjän bolsevikkijohtajan V.I. Leninin kirjoitus, jossa hän ensimmäisen kerran kannattaa selkeästi Suomen riippumattomuutta ja oikeutta erota Venäjästä.

      17.5. eduskunta hyväksyy elintarvikelain, jolla on määrä tehostaa elintarvikkeiden hankintaa ja jakelua koko maan mitassa. Samaan aikaan leipäjonoissa kuullaan lisää uutisia elintarvevarantojen hupenemisesta. Vaan porvaristo jatkaa mässäilyä, ja osa siitä rikastuukin köyhälistön nälällä. Työläiset kiristävät nälkävyötä, mutta suoristavat selkäänsä.

      Lähes kaikilla työmailla vaaditaan palkankorotuksia, työajan lyhentämistä ja monin paikoin myös tehtäviinsä sopimattomien työn- ja tehtaanjohtajien vaihtamista. Myös Elannon leipätehtaan työläiset vaativat kahden työnjohtajan erottamista, koska nämä ovat suhtautuneet ylimielisesti työväkeen ja rikkoneet työpaikalla julistettua vappupäivän vapaata.

Runsaasti leipomotyöläisiä kokoontuu joka ilta Siltasaaren työväentalolle kuulemaan uutisia paikallisista sopimusneuvotteluista. Leipurit ovat jättäneet Helsingin työnantajille palkankorotusesityksen, jolla halutaan korvausta yhä jatkuvasta hintavyörystä. Naisille on vaadittu suurempia korotuksia kuin miehille, sillä naisten palkat ovat kolmanneksen pienempiä kuin miesten. Palkkatasa-arvoon pyritään, sillä se on reilu työmaakäytäntö: samasta työstä sama palkka.

      Työnantajat vitkuttelevat, kun eivät tahdo hyväksyä periaatteessa yleistä joukkosopimusta. Heidän mielestään olisi parempi kun kukin työnantaja "sopisi vaan vapaasti” omien työntekijöittensä kanssa, mieluummin vielä jokaisen kanssa erikseen. Mahdottomaksi kokevat myös ammattiosaston esityksen naispalkkojen "ylimääräisestä" korotuksesta, ”vaikka matalista palkoista johtuvat moraaliset ja yhteiskunnalliset vaarat ovatkin tiedossa”. Työnantajat väittävät, ettei naisia enää otettaisi työhön ollenkaan, jos palkat nousisivat lähelle miesten palkkoja.

      Työnantajat selittävät Leipuri-lehdessään:

”Naisten työkyky on näet miesten kykyä tuntuvasti heikompi… Korkeintaan voitaneen sanoa, että kolme naista vastaa siinä suhteessa kahta miestä, eikä naisella yleensä ole sitä arvostelu- ja johtokykyä, että häntä voitaisiin käyttää itsenäisesti toimivana henkilönä, hän kaipaa useimmin itse miehen johtoa.”

      Ammattiosaston kokous päättää, että vaatimuksista ei tingitä, mutta tuloksia on tultava toukokuun loppuun mennessä. Kannan tueksi työhuonekuntia kehotetaan varautumaan työtaisteluun, joka tapahtuu näinä aikoina siten, että työläiset irtisanoutuvat työpaikoistaan. Työhuonekuntien tulee laatia listat, joihin merkitään kunkin työntekijän irtisanoutumisvalmius sekä varautuminen lakkovartiointiin ja muihin työtaistelutilanteen vaatimiin tehtäviin.

      Lakkoliikkeet kiihtyvät muillakin työpaikoilla. Sen arvellaan parantavan myös leipomon omistajien neuvotteluhalua. Leipomotyöläisten neuvottelijoita vetänyt Hannes Juvonen ilmoittaakin 20. toukokuuta, että alkuvaikeuksien jälkeen on päästy "keskustelemaan rakentavampaan sävyyn".

Arjen vaikeuksista huolimatta maaliskuun vallankumousta seurannut vapauden innostus näkyy Helsingin katukuvassa jatkuvana liikehtimisenä, mutta myös huvien, harrastusten ja tapahtumien vyörynä. Vapauden ja veljeyden aatetta julistetaan kirjoissa ja lehdissä, sanoin ja kuvin. Kuvia kaadetaan myös kirkoissa, joissa sattuu muutamia välikohtauksia.

      Suurta huomiota herättävät tolstoilaisen kirjailijan Arvid Järnefeltin luvattomat saarnat Kallion ja Nikolain (Suur-) kirkossa. 20. toukokuutta Järnefelt saarnaa täpötäydessä Kallion kirkossa. Hän kehottaa työväkeä hylkäämään porvarillisen kulttuurin ja pyrkimään aidompaan ihmisrakkauteen, mikä voisi toteutua sosialismissa. Saarnan aikana väkijoukko huutaa rovastin alas ja kantaa urkurin ulos.

Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnassa joudutaan keskustelemaan vähän päästä järjestyskysymyksestä. Sehän on ratkaistu Helsingissä perustamalla työväen ja porvarien yhteinen järjestyslautakunta ja sen alaisuuteen kunnallinen miliisi. Mutta jännitys lisääntyy, kun käy ilmi, ettei porvaristo tahdo tyytyä yhteiseen järjestyslaitokseen, vaan vehkeilee sen syrjäyttämiseksi.

      19.5. vanhasuomalainen senaattori Serlachius antaa jo määräyksen miliisilaitosten lakkauttamisesta ja korvaamisesta tsaarinaikaisella tai uudelleen järjestetyllä poliisilaitoksella. Serlachius antaa määräyksen omin päin, mutta koko senaatin nimissä. Tätä ei järjestynyt työväestö hyväksy, vaan pitää kiinni kunnallisesta järjestysvallasta, jossa se on itse osallisena.

      Samalla kun porvaristo käy kiivasta kamppailua laillisuuden nimissä, se on ryhtynyt organisoimaan salassa suojelus- ja muita asejoukkoja eri puolilla maata. Toukokuussa aktivistien sotilaskomitea pyytää Saksan armeijalta sekä aseita että maihinnousua Suomeen.

Työläiset näkevät porvariston vehkeilyn uhkana, joka nostaa keskustelua vastatoimista. Vuosien 1905-06 punakaartilaiset olivat kokoontuneet jo 12.5. Kaisaniemessä ja esittäneet kaartien elvyttämistä. Tehtäväksi mainittiin samat kuin suurlakon aikana 1905: järjestyksen ylläpito, kansalaisten ja valtion omaisuuden suojelu, työväen rauhallisten mielenosoitusten sekä kokoontumis-, lausunto- ja painovapauden turvaaminen

      Työväenjärjestöjen eduskunta haluaa kuitenkin rauhoittaa mieliä ja hylkää kaartien elvyttämisen. Sen mukaan järjestyskysymys ja kunnallishallinto yleensäkin on pyrittävä järjestämään eri kansalasispiirien yhteistyönä.

Raumalla kaksiviikkoinen kunnallislakko päättyy senaatin välitykseen, kun työväestölle turvataan osuus kaupungin hallinnossa. Samaa tavoittelee myös Turun työväestö, joka aloittaa 28. toukokuuta paikallisen yleislakon kunnallishallinnon demokratisoimiseksi.